Suosituksiksi nousee:
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi.
Laura Lähteenmäki: Korkea aika (2016 WSOY, 280 s). Hieno kakkosromaani lupaavan esikoisen perään. Tiivis, lumoava sukupolvitarina perheiden sisäisistä salaisuuksista. Elämänkulusta, kuinka ”asiat vain olivat vyöryneet kuin itsekseen eteenpäin, kuin päätä vailla, omalla tahdollaan ja toisiinsa merkillisesti ketjuuntuen.” Sotien jälkeisiin vuosiin sijoittuvia sukupolviromaaneja on aika paljon, mutta se ei mitenkään himmennä Laura Lähteenmäen tarinan hienoutta.
David Mitchell: Pilvikartasto.
Lukukokemuksina säilyvät:
David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö (1989, 2004 Siltala 2016, suom. Juhani Lindholm, 321 s). Olen nyt lukenut Wallacen suomennetun tuotannon ja osan englanninkielistäkin. Katson olevani David Foster Wallace -harrastaja, en fani. Tämä kahdesta alkuperäisteoksesta koottu kirjoituskokoelma on epätasainen: loiston hetkiä ja saman tien unohtuvaa. Toisten ajatuksia lainaten: David Foster Wallace kirjoittaa ajastamme ja maailmasta, mutta jättää lukijalle kokonaiskuvan muodostamisen ja tulkinnan vapauden.
Kannattaa kuunnella myös Radio Helsingin Suuren hesalaisen kirjakerhon podcast Wallacesta.
Unohduksiin painuu:
Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (2016 Tammi, 366 s). Parasta kirjassa oli Beckombergan sittemmin suljetun mielisairaalan ja ruotsalaisen psykiatrisen hoidon historian kuvaus. Näistä teemoista olisin lukenut mielelläni enemmänkin, koska fiktion puolella Stridsberg ei onnistunut. Henkilöhahmot jäivät etäisiksi, tarina oli täynnä säikeitä, jotka eivät johtaneet mihinkään. Kehuttu runollinen kielikään intensiivisine siirtymineen ja muistikuvamaisine keskustelunpätkineen ei minua innostanut.
Kommentit
Lähetä kommentti