David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto (2003 Sammakko, 676 s, suom. Vesa Suominen).

”Pilvikartasto-seksteton täytyy antaa kuolemansuudelma kaikille, jotka ryhtyvät sen kanssa tekemisiin.”

Mielettömän taitavasti kirjoitettu ja suomennettu kirja!

Pilvikartasto liikkuu ainakin viidessä aikatasossa ja kertoo ainakin kuuden eri henkilön tai ryhmän tarinaa. Kirjoitan ”ainakin”, koska en ole ihan varma. Minua saa vapaasti syyttää juonipaljastuksista, mutta kirjaa lukiessa huomaa, etteivät ne ole oleellisia. Itse asiassa joku toinen saattaa kirjoittaa Pilvikartastosta ihan toisenlaisen tarinantiivistyksen.

Amerikkalainen Adam Ewing työskentelee Uudessa-Seelannissa ja Tyynen valtameren pikkusaarilla 1800-luvun puolivälissä. Hänen matkakertomuksensa päätyy 1930-luvun Belgiaan, jossa velkojiaan paennut englantilainen säveltäjä kirjoittaa ystävälleen kirjeitä. Kirjeet saanut tiedemies joutuu myöhemmin, 1970-luvulla, Amerikan länsirannikon energiapolitiikan pyörteisiin ja menettää henkensä. Samoin käy asiaa tutkineelle toimittajalle. Tiedemiehen kohtalo on kuitenkin vain romaanikäsikirjoitus, jonka käsiinsä saavasta kustannustoimittajan kohtalosta tehdään myöhemmin elokuva. Sen katsominen on kiellettyä tulevaisuuden maailmassa, missä suurin osa nykyisistä mantereista on tuhoutunut.

David Mitchell kirjoittaa ihanan rönsyilevää mutta silti taitavasti koossa pysyvää tekstiä. Ihmisten ajatukset kun tuppaavat joskus rönsyilemään. Tapahtumat ovat välillä harhaisia ja surrealistisia, eivätkä suinkaan joka kerta saa arkista tai armollista selitystä. Tuntui kuin Mitchell olisi leikitellyt kanssani. Kirjassa on myös tylsiä ja täysin käsittämättömiä pätkiä, joita en osannut kytkeä kokonaisuuteen. Pilvikartasto on kirjoitettu usealla eri tekstityylillä, eivätkä kaikki valinnat ole onnistuneita.

”Laivan mukana purjehtineet löys ne suuret kaupungit sieltä mistä vanhat kartat oli luvannut ne löytyväks, mutne suurkaupungit oli kalmanraunioita, viidakon tukehduttamia, rutonmädättämiä, muttei ikänä merkkiäkään niistä heiän kaipaamista elävistä suurkaupungeista.”

Pilvikartaston tarinat toimisivat paikoin itsenäisinä novelleinakin, mutta haastavinta ja riemastuttavinta teoksessa on sen rakenne. Kukin aikataso sisältää usein nerokkaan linkityksen seuraavaan ja harhauduin alkuun luulemaan kirjaa suoraviivaiseksi juoniromaaniksi. Epäilykseni tätä tulkintaa kohtaan heräsivät tajutessani, ettei Mitchell vienyt yhden tarinan osaa koskaan riittävän pitkälle ennen seuraavan aloittamista. Tuntuu kuin viestijuoksija olisi pudottanut kapulan vaihtosuoralla, mutta seuraavan osuuden juoksija jatkanut siitä huolimatta matkaa. Kuuden kierroksen jälkeen rata on täynnä viestikapuloita ja vaikka suoritus on päättynyt, siitä puuttuu palasia. Lopputulosta ei voi hahmottaa.

Pilvikartastoa on vaikea unohtaa. Niin hyvä kirja kuin se onkin, jätti se minut lukijana yllättäen tyhjähköön ja tyhmähköön olotilaan. Kirjaan sisältyy niin paljon juonellisia koukeroita ja filosofia viisauksia, joita en tavoittanut - tai sitten ei sisälly. En tiedä, uskallanko katsoa Pilvikartaston elokuvaversion. Tunnenko itseni vielä tyhmemmäksi?

”Kokeneena kustantajana paheksun takaumia, aikasiirtymiä tuleviin tapahtumiin ja juonikkaita temppuja, sellaiset kuuluvat 1980-luvulle siinä kuin postmodernismia ja kaaosteoriaa tutkimalla hankitut maisterinpaperit.”