Katri Lipson: Detroit (2016 Tammi, 375 s).
” ’Eniten maailmassa rakastamme poikaamme. Hän on älykäs, huumorintajuinen, herkkä, lämminsydäminen, monella tavalla lahjakas.’ Nämä ominaisuudet on lueteltava, koska tohtorilla voi olla ennakkoluuloja jääkiekkoilijoita kohtaan.”
Mitä kohtalokkaassa laitataklauksessa tapahtui? Videokuvan perusteella näyttää kuin Timothy ehtisi huomata järkälemäisen vastustajan lähestyvän takaviistosta. Miksi hän ei suojaudu ja ota taklausta turvallisesti vastaan, vaan kääntää katseensa toisaalle? Pelikellon ajassa 57:23 päättyy yhden lupaavan NHL-kiekkoilijan ura ja vähän sen jälkeen myös toisen.
”Sitä on paha katsella. Katsoja tuntee sen omassa niskassaan, sormet kokeilevat vaivihkaa liikkuvatko vielä. Mutta taklaustakin pahempaa on katsoa jäälle lysähtäneen Callahanin mykkää liikkumattomuutta ja jäähallin kattoa tapittavia silmiä.”
Parikymppinen Timothy Callahan makaa neliraajahalvaantuneena nevadalaisessa kuntoutuslaitoksessa. Timothy seuraa tiiviisti entisen pelikaverinsa Nathan Delormen edesottamuksia. Nathaninkin ura on päättymässä hyvin nuorena. Hän on palkannut seurakseen sokean ilotytön Janet van Dyken. He viettävät viskinhuuruista aikaa motellihuoneissa, tien päällä ja aavikolla.
Timothy odottaa, mutta Nathan ei tule häntä katsomaan. Nathan lupasi aina suojella Timothya, ottaa vastaan tämänkin mustelmat. He ovat molemmat pudonneita, pohjaan kolahtaneita. Timothy liikuttaa vain päätään ja hartioitaan. Nathanin syöksykierre on jyrkkä ja sitä sävyttää välinpitämättömyys, kaiken tuhoava mielen tyhjyys.
”Timothy tulee kärsimään karmeita tuskia Nathanin takia. Sekä henkisiä että ruumiillisia. Eivätkö he muka tienneet sitä heti jo siellä pukuhuoneessa.”
Moni on kirjoittanut, että Detroit on kirja jääkiekosta. Olen eri mieltä, vaikka avaintapahtumat sijoittuvatkin päätypleksin edustalle ja joukkueen illanviettoon. Detroit on kirja ystävyydestä ja tuhotuista unelmista.
Katri Lipson vie kolmannen romaaninsa tapahtumat uusille areenoille. Taakse jäävät Kosmonautin ja Jäätelökauppiaan Itä-Eurooppa. Neuvostoliitosta ja Tsekkoslovakiasta siirrytään nykyajan USA:han ja Kanadaan. Itäblokin köyhyys, kylmyys ja kaaliruoat vaihtuvat prameisiin halleihin, autiomaan paahteeseen ja miljoonasopimuksiin.
Detroitista oli lupa odottaa Jäätelökauppiasta helppolukuisempaa, vähemmän vaikeaselkoista. Se toteutui, mutta samalla aavistuksen verotti Katri Lipsonin kirjojen omalaatuista tunnelmaa. Paikoin jopa arvasin, mitä tulee tapahtumaan.
Detroitin dialogi ja ihmisten eleiden kuvaaminen vuorovaikutuksen aikana on vähäeläistä, kirkasta ja täyteläistä. Lipsonin kieli on uskottavaa ja luonnollista. Hän ei käytä turhia sanoja. Dialogi, tarkat havainnot ja ihmisten ajattelun kuvaaminen rytmittyvät taitavasti.
”Hän pelkäsi niin kovasti, hän pelkäsi aina, että poika loukkaantuisi pahasti. Pienet kolhut olivat parempia kuin ei kolhuja ollenkaan, koska hänestä tuntui, että kolhut ovat kuin velkaa, jota pitää lyhentää säännöllisesti, koska rästiin jäänyt velka ei koskaan unohdu vaan ynnätään seuraavaan summaan.”
Jo Kosmonautissa Katri Lipson kirjoitti hienosti jääkiekosta, ja Detroit vahvistaa, että hän pienistä epätarkkuuksista ja muutamista termien kömpelyyksistä huolimatta tuntee lajin. Ammattinsa puolesta hän tuntee myös lääketieteen. Kaikissa Lipsonin kirjoissa on ollut tarkkoja havaintoja ihmisen anatomiasta ja kehon toiminnoista. Hän ujuttaa asiantuntemustaan luontevasti vaivihkaisina annoksina – ei kirjoita lääketieteestä, vaan käyttää sitä taitavasti hyväkseen kuvatessaan henkilöitään.
Kosmonautti oli vuonna 2008 paras lukemani kirja, Jäätelökauppiaan (2012) olen lukenut toistaiseksi kahdesti, ja Detroit meni näin huhtikuun alussa vuoden 2016 lukukokemusteni kärkeen. Katri Lipson taitaa olla suosikkikirjailijani.
” ’Eniten maailmassa rakastamme poikaamme. Hän on älykäs, huumorintajuinen, herkkä, lämminsydäminen, monella tavalla lahjakas.’ Nämä ominaisuudet on lueteltava, koska tohtorilla voi olla ennakkoluuloja jääkiekkoilijoita kohtaan.”
Mitä kohtalokkaassa laitataklauksessa tapahtui? Videokuvan perusteella näyttää kuin Timothy ehtisi huomata järkälemäisen vastustajan lähestyvän takaviistosta. Miksi hän ei suojaudu ja ota taklausta turvallisesti vastaan, vaan kääntää katseensa toisaalle? Pelikellon ajassa 57:23 päättyy yhden lupaavan NHL-kiekkoilijan ura ja vähän sen jälkeen myös toisen.
”Sitä on paha katsella. Katsoja tuntee sen omassa niskassaan, sormet kokeilevat vaivihkaa liikkuvatko vielä. Mutta taklaustakin pahempaa on katsoa jäälle lysähtäneen Callahanin mykkää liikkumattomuutta ja jäähallin kattoa tapittavia silmiä.”
Parikymppinen Timothy Callahan makaa neliraajahalvaantuneena nevadalaisessa kuntoutuslaitoksessa. Timothy seuraa tiiviisti entisen pelikaverinsa Nathan Delormen edesottamuksia. Nathaninkin ura on päättymässä hyvin nuorena. Hän on palkannut seurakseen sokean ilotytön Janet van Dyken. He viettävät viskinhuuruista aikaa motellihuoneissa, tien päällä ja aavikolla.
Timothy odottaa, mutta Nathan ei tule häntä katsomaan. Nathan lupasi aina suojella Timothya, ottaa vastaan tämänkin mustelmat. He ovat molemmat pudonneita, pohjaan kolahtaneita. Timothy liikuttaa vain päätään ja hartioitaan. Nathanin syöksykierre on jyrkkä ja sitä sävyttää välinpitämättömyys, kaiken tuhoava mielen tyhjyys.
”Timothy tulee kärsimään karmeita tuskia Nathanin takia. Sekä henkisiä että ruumiillisia. Eivätkö he muka tienneet sitä heti jo siellä pukuhuoneessa.”
Moni on kirjoittanut, että Detroit on kirja jääkiekosta. Olen eri mieltä, vaikka avaintapahtumat sijoittuvatkin päätypleksin edustalle ja joukkueen illanviettoon. Detroit on kirja ystävyydestä ja tuhotuista unelmista.
Katri Lipson vie kolmannen romaaninsa tapahtumat uusille areenoille. Taakse jäävät Kosmonautin ja Jäätelökauppiaan Itä-Eurooppa. Neuvostoliitosta ja Tsekkoslovakiasta siirrytään nykyajan USA:han ja Kanadaan. Itäblokin köyhyys, kylmyys ja kaaliruoat vaihtuvat prameisiin halleihin, autiomaan paahteeseen ja miljoonasopimuksiin.
Detroitista oli lupa odottaa Jäätelökauppiasta helppolukuisempaa, vähemmän vaikeaselkoista. Se toteutui, mutta samalla aavistuksen verotti Katri Lipsonin kirjojen omalaatuista tunnelmaa. Paikoin jopa arvasin, mitä tulee tapahtumaan.
Detroitin dialogi ja ihmisten eleiden kuvaaminen vuorovaikutuksen aikana on vähäeläistä, kirkasta ja täyteläistä. Lipsonin kieli on uskottavaa ja luonnollista. Hän ei käytä turhia sanoja. Dialogi, tarkat havainnot ja ihmisten ajattelun kuvaaminen rytmittyvät taitavasti.
”Hän pelkäsi niin kovasti, hän pelkäsi aina, että poika loukkaantuisi pahasti. Pienet kolhut olivat parempia kuin ei kolhuja ollenkaan, koska hänestä tuntui, että kolhut ovat kuin velkaa, jota pitää lyhentää säännöllisesti, koska rästiin jäänyt velka ei koskaan unohdu vaan ynnätään seuraavaan summaan.”
Jo Kosmonautissa Katri Lipson kirjoitti hienosti jääkiekosta, ja Detroit vahvistaa, että hän pienistä epätarkkuuksista ja muutamista termien kömpelyyksistä huolimatta tuntee lajin. Ammattinsa puolesta hän tuntee myös lääketieteen. Kaikissa Lipsonin kirjoissa on ollut tarkkoja havaintoja ihmisen anatomiasta ja kehon toiminnoista. Hän ujuttaa asiantuntemustaan luontevasti vaivihkaisina annoksina – ei kirjoita lääketieteestä, vaan käyttää sitä taitavasti hyväkseen kuvatessaan henkilöitään.
Kosmonautti oli vuonna 2008 paras lukemani kirja, Jäätelökauppiaan (2012) olen lukenut toistaiseksi kahdesti, ja Detroit meni näin huhtikuun alussa vuoden 2016 lukukokemusteni kärkeen. Katri Lipson taitaa olla suosikkikirjailijani.
Kommentit
Lähetä kommentti