Suosituksiksi nousevat
Tommi Kinnunen: Lopotti (2016 WSOY, 364 s). Väistämätön vertailu Neljäntienristeykseen tuntuu epäreilulta. Se oli kaksi vuotta sitten niin lähellä täysosumaa, ja yksi huhtikuinen viikonloppu meni silloin muissa maailmoissa. Ihan samaan ei Lopotti nyt päässyt. Lopotista on kirjoitettu niin paljon, että jätän tässä kuvaamatta kirjan sisältöä. Nämä kaksi kirjaa kannattaa lukea, koska Tommi Kinnunen kirjoittaa poikkeuksellisen hienoa tekstiä.
Heidi Köngäs: Hertta
José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri
Lukukokemuksina säilyvät
Rosa Liksom: Maa (2006 WSOY, 132 s). Rosa Liksomin lyhytproosa toimii, ja Maa koostuu lyhyistä 1-3 sivun tarinoista. Ne ovat hyviä, mutta koska väistämättä vertailen Maata erinomaiseen Väliaikaiseen, jää se hieman vaisummaksi. Tarinat ovat yksioikoisempia ja aika lohduttomia, koko kirja on harmaa. Hieman jäin kaipaamaan eri värejä.
Kalle Lähde: Happotesti (2015 Otava, 269 s). Aito ja verestävä kertomus siitä, kuinka alkoholi on ottamassa miehestä lopullisen vallan. Kaoottista, säälittävää, karmivaa, mutta myös erittäin hauskaa ja ironisessa itse-analyysissään osuvaa tekstiä. Älä lue Happotestiä, jos et kestä kuvausta viinan, oluen ja lääkkeiden runnoman suoliston toiminnasta. Lue Happotesti, jos olet joskus kuvitellut, että ryyppääminen ja rappio olisivat jotakin hauskaa ja romanttista.
Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (2003 Tammi, 846 s, suom. Kaijamari Sivill). Iso kirja, ja minulla monien lukemieni blogikirjoitusten myötä lähes valtavat odotukset. Linnuntietä kertoo 1960-luvulta alkavan perhetarinan. Se on murhamysteeri, yksilökokemus idän ja lännen kilpavarustelusta, ajankuva 1960-luvun perheestä ja yhteisöstä. Kaikki on kohdallaan, mutta oma kokemukseni jäi vajaaksi. Harmittaa.
Markku Pääskynen: Sielut (2015 Tammi, 254 s). Finlandia-ehdokkaana ollut yhden päivän romaani 1980-luvun Mikkelistä. Koululainen Maija katoaa, ja etsintöjen täyttämän päivän kulkua kerrotaan monen eri henkilön kantilta. Pääosissa ovat pojat Taito ja Ilari. Itse tarina oli kiinnostava, ja Pääskysen kieli on hyvää. Mutta kokonaisuuteen sisältyi niin paljon elementtejä, että minä en saanut niistä kaikista kiinni. Ne tuntuivat paikoin liian irrallisilta eivätkä nivoutuneet tarinaan.
Unohduksiin painuvat
Italo Calvino: Ritari, jota ei ollut olemassa (1959 Tammi, 127 s). Italo Calvino -projektini osa 4/12; tavoitteena lukea italialaiskirjailijan koko suomennettu tuotanto. Kirjoitan lopuksi niistä enemmän. Samanhenkinen teos kuin Paroni puussa ja Halkaistu varakreivi, mutta niitä heppoisempi. Tarina ritarikunnasta on allegoria rakkaudesta, uskollisuudesta ja kunniasta sekä ilmeisesti myös julkaisuaikansa yhteiskunnasta. Ei auennut minulle, mutta projekti jatkuu.
Pekka Hiltunen: Varo minua (2015 WSOY, 447 s). Pekka Hiltunen kirjoittaa vetävää kotimaista jännityskirjallisuutta. Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan kolmas osa oli kuitenkin edellisiä (Vilpittömästi sinun ja Sysipimeää) tylsempi. Sarjan muodostavissa kirjoissa parasta on usein side, joka päähenkilöihin syntyy. Niin on käynyt näissäkin kirjoissa.
Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (1960 Otava, 191 s). Pätkittäinen ja kaoottinen, ihan kuten varmasti sotakin, kuvaus muutamasta päivästä sisällissodan loppuvaiheista. Pidän Veijo Meren tavasta kirjoittaa, mutta en saanut tarinasta tai henkilöistä mitään otetta. Parasta tässä vuoden 2006 uusintapainoksessa olivat Juha Hurmeen jälkisanat.
Kommentit
Lähetä kommentti