José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri ((1989) 2015 Tammi, 393 s, suom. Antero Tiittula).
”Raimundo Benvindo Silvan motiivit, jotka jossain elämänvaiheessa liittyivät kaunaiseen turhautumiseen, ovat nykyään pelkästään esteettisiä, sillä kahden gerundin lähekkäisyys ei miellytä häntä äänteellisesti, ja lisäksi on eettisiä ja ontologisia syitä, nimittäin hänen koruttoman näkemyksensä mukaan olisi mustaakin mustempaa ironiaa uskotella, että joku olisi todella tervetullut tähän maailmaan, mikä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että jotkut näyttäisivät asettuneen siihen mukavastikin.”
Säännöllinen lukuharrastukseni alkoi verrattain myöhään aikuisiällä, opiskelujen loppuvaiheessa. Siitä on parisenkymmentä vuotta, kun aloin ahmia kirjoja. José Saramagon Kertomus sokeudesta (1995) teki heti silloin lähtemättömän vaikutuksen ja on edelleen kaikkien aikojen parhaiden kirjojen listalla hyvin korkealla.
Lähes koko Saramagon tuotanto tuli sittemmin luettua, ja oli sääli, kun miehen poismenon 2010 lähestyessä myös kynä kävi tylsymään. Kun Lissabonin piirityksen kirjuri ilmestyi viime vuonna Tammen Keltaisessa kirjastossa, en enää innostunut. Erehdyin luulemaan sitä kirjailijan kuoleman jälkeen julkaisukuntoon saatetuksi mahdollisesti keskeneräiseksi tarinaksi. Yllätys oli iloinen huomatessani, että alkuperäisteos olikin julkaistu 1989, miehen kultakaudella.
Lissabonin piirityksen kirjurin taustalla on historiallinen tapahtuma. Kaupunki oli vuoteen 1147 saakka arabien hallussa. Kristinusko oli alkanut levitä Etelä-Eurooppaan ja uskonsodan myötä valta vaihtui Lissabonissakin.
Mutta miten kaikki tapahtui, siitä ovat aiheesta kirjan kirjoittanut historioitsija ja teoksen oikolukija eri mieltä. Oikoluettavana on historioitsijan kirja vuoden 1147 tapahtumista Lissabonissa, uskonsodasta ja Portugalin valtion synnystä. Oikolukija kärsii ja kipuilee historioitsijan virheiden ja oman roolinsa kanssa, korjatako vai ei, muuttaako historian kulkua. Oikolukija ja historioitsija lähestyvät samaa, omanaan pitämäänsä, tekstiä niin eri tavoin.
”Jo kaksi minuuttia Raimundo Silva on tuijottanut poissaolevan tiiviisti sivua johon on merkitty nämä vankkumattomat historialliset tosiasiat, ei siksi että hän epäilisi siihen kätkeytyvän jonkin viimeisen virheen, kavalan painovirheen joka olisi keplotellut piiloon tuskallisen virkerakenteen poimuihin ja härnäisi häntä nyt suojassa hänen väsyneeltä katseeltaan ja käyttäen hyväkseen kokonaisvaltaista uupumusta joka vainoaa ja turruttaa häntä.”
José Saramago ei juuri tauota tai anna lukijalleen valmista rakennetta. Romaanin luvuilla ja osilla ei ole numeroita, otsikoista puhumattakaan. Pieni väli silloin tällöin ja taas mennään. Lissabonin piirityksen kirjurissa sentään paikoilla ja henkilöillä on nimet. Pisteitä kirjailija käyttää harvakseltaan, pilkkuja enemmän, mutta siitä huolimatta isoja alkukirjaimia käytetään kuin kirja koostuisi lyhyemmistä virkkeistä. Saattaa kuulostaa tarpeettomalta kikkailulta, kun minä asiaa tässä esittelen. Kyseessä on kuitenkin omintakeinen ja tinkimätön tyyli, kuin tavaramerkki.
Aina ei tietenkään ole ihan helppoa olla Saramagon ystävä. Tarkkana pitää olla ja sivuja saattaa mennä helposti ohi, nytkin oli palattava välillä takaisin. Parikymmentä sivua Saramagon tekstiä on minulle hyvä kerta-annos. Hänen lukemisensa on kuitenkin lumoavaa ja hyvin palkitsevaa.
José Saramago kertoo tarinaansa, vie sitä välillä vauhdikkaastikin eteenpäin, toisinaan pysähtyy yksityiskohtaan pitkäksi toviksi. Hänen kirjoissaan on aina mukana myös metataso. Hän auttaa lukijaansa, keskustelee tämän kanssa meneillään olevasta lukukokemuksesta, luovii tarinassa eteenpäin. Saramago kommentoi kirjansa tapahtumia ja ihmettelee henkilöidensä toimintaa ja käyttäytymistä. José Saramago onnistuu luomaan luottamuksellisen suhteen juuri minuun.
”Oikolukijalla on nimi, hän on Raimundo. Oli jo aikakin saada tietää, kuka on se henkilö, josta olemme niin epähienosti puhuneet---”
”Raimundo Benvindo Silvan motiivit, jotka jossain elämänvaiheessa liittyivät kaunaiseen turhautumiseen, ovat nykyään pelkästään esteettisiä, sillä kahden gerundin lähekkäisyys ei miellytä häntä äänteellisesti, ja lisäksi on eettisiä ja ontologisia syitä, nimittäin hänen koruttoman näkemyksensä mukaan olisi mustaakin mustempaa ironiaa uskotella, että joku olisi todella tervetullut tähän maailmaan, mikä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että jotkut näyttäisivät asettuneen siihen mukavastikin.”
Säännöllinen lukuharrastukseni alkoi verrattain myöhään aikuisiällä, opiskelujen loppuvaiheessa. Siitä on parisenkymmentä vuotta, kun aloin ahmia kirjoja. José Saramagon Kertomus sokeudesta (1995) teki heti silloin lähtemättömän vaikutuksen ja on edelleen kaikkien aikojen parhaiden kirjojen listalla hyvin korkealla.
Lähes koko Saramagon tuotanto tuli sittemmin luettua, ja oli sääli, kun miehen poismenon 2010 lähestyessä myös kynä kävi tylsymään. Kun Lissabonin piirityksen kirjuri ilmestyi viime vuonna Tammen Keltaisessa kirjastossa, en enää innostunut. Erehdyin luulemaan sitä kirjailijan kuoleman jälkeen julkaisukuntoon saatetuksi mahdollisesti keskeneräiseksi tarinaksi. Yllätys oli iloinen huomatessani, että alkuperäisteos olikin julkaistu 1989, miehen kultakaudella.
Lissabonin piirityksen kirjurin taustalla on historiallinen tapahtuma. Kaupunki oli vuoteen 1147 saakka arabien hallussa. Kristinusko oli alkanut levitä Etelä-Eurooppaan ja uskonsodan myötä valta vaihtui Lissabonissakin.
Mutta miten kaikki tapahtui, siitä ovat aiheesta kirjan kirjoittanut historioitsija ja teoksen oikolukija eri mieltä. Oikoluettavana on historioitsijan kirja vuoden 1147 tapahtumista Lissabonissa, uskonsodasta ja Portugalin valtion synnystä. Oikolukija kärsii ja kipuilee historioitsijan virheiden ja oman roolinsa kanssa, korjatako vai ei, muuttaako historian kulkua. Oikolukija ja historioitsija lähestyvät samaa, omanaan pitämäänsä, tekstiä niin eri tavoin.
”Jo kaksi minuuttia Raimundo Silva on tuijottanut poissaolevan tiiviisti sivua johon on merkitty nämä vankkumattomat historialliset tosiasiat, ei siksi että hän epäilisi siihen kätkeytyvän jonkin viimeisen virheen, kavalan painovirheen joka olisi keplotellut piiloon tuskallisen virkerakenteen poimuihin ja härnäisi häntä nyt suojassa hänen väsyneeltä katseeltaan ja käyttäen hyväkseen kokonaisvaltaista uupumusta joka vainoaa ja turruttaa häntä.”
José Saramago ei juuri tauota tai anna lukijalleen valmista rakennetta. Romaanin luvuilla ja osilla ei ole numeroita, otsikoista puhumattakaan. Pieni väli silloin tällöin ja taas mennään. Lissabonin piirityksen kirjurissa sentään paikoilla ja henkilöillä on nimet. Pisteitä kirjailija käyttää harvakseltaan, pilkkuja enemmän, mutta siitä huolimatta isoja alkukirjaimia käytetään kuin kirja koostuisi lyhyemmistä virkkeistä. Saattaa kuulostaa tarpeettomalta kikkailulta, kun minä asiaa tässä esittelen. Kyseessä on kuitenkin omintakeinen ja tinkimätön tyyli, kuin tavaramerkki.
Aina ei tietenkään ole ihan helppoa olla Saramagon ystävä. Tarkkana pitää olla ja sivuja saattaa mennä helposti ohi, nytkin oli palattava välillä takaisin. Parikymmentä sivua Saramagon tekstiä on minulle hyvä kerta-annos. Hänen lukemisensa on kuitenkin lumoavaa ja hyvin palkitsevaa.
José Saramago kertoo tarinaansa, vie sitä välillä vauhdikkaastikin eteenpäin, toisinaan pysähtyy yksityiskohtaan pitkäksi toviksi. Hänen kirjoissaan on aina mukana myös metataso. Hän auttaa lukijaansa, keskustelee tämän kanssa meneillään olevasta lukukokemuksesta, luovii tarinassa eteenpäin. Saramago kommentoi kirjansa tapahtumia ja ihmettelee henkilöidensä toimintaa ja käyttäytymistä. José Saramago onnistuu luomaan luottamuksellisen suhteen juuri minuun.
”Oikolukijalla on nimi, hän on Raimundo. Oli jo aikakin saada tietää, kuka on se henkilö, josta olemme niin epähienosti puhuneet---”
Kommentit
Lähetä kommentti