Boris Pasternak: Tohtori Zivago (1957 Tammi, 553 s, suom. Juhani Konkka)
Sivulla 27
Tarina alkaa Venäjällä keisarin aikana, vuonna 1903. Nimihenkilö on tuolloin kymmenvuotias. Kirjan edetessä ja Juri Zivagon ikääntyessä tullaan vallankumouksen vuosiin ja siirrytään neuvostoaikaan.
Juri Zivagon köyhä äiti kuolee ja Juri lähtee ihailemansa enon matkaan. Jurin isä on rikas liikemies, joka on jättänyt perheensä jo kauan sitten. Juri Jura Zivagon, Mihail Misa Gordonin ja Innokentij Nika Dudorovin ystävyyden asetelmia rakennellaan.
Alun henkilöluettelosta on apua nimien vaikeuden ja moninaisuuden takia. Henkilöitä ei onneksi ole ihan niin paljon kuin ensisilmäyksellä vaikuttaa, koska moni on luettelossa usean nimen kohdalla.
Venäläinen tapa käyttää kaksi- tai kolmiosaisia nimiä ei lakkaa hämmästyttämästä. Sen ymmärtää, että ensi kertaa mainitessa sanotaan koko nimi, mutta eräässäkin luvussa mainittiin yhdentoista ensimmäisen lauseen aikana Nikolai Nikolajevits kolme kertaa ja Ivan Ivanovits kaksi kertaa. Sellaiseen tahtoo länsimaisen lukijan silmä töksähtää.
Hyvää tekstiä, mutta tarinasta ei voi vielä sanoa mitään. Venäjän valtavaa laajuutta kuvataan hienosti, ensin ollaan lumipyryssä ja muutaman päivän matkan päästä elopelloilla, ja junalla matkustetaan kolmatta päivää olematta vieläkään perillä.
Sivulla 66
Vuodessa 1905. Kirjassa on mainittu jo kaksikin historian kiintopistettä, Japanin-Venäjän sota ja Lokakuun vallankumous, ja todennäköisesti niitä on tulossa vielä lisää. Mielenkiintoista lukea, miten kirjailija onnistuu tuomaan yhteiskunnalliset tapahtumat tavallisten ihmisen elämiin. Luontevasti vai päälle liimaten.
Joissain kohdissa en paikallista, kuka tämä henkilö on, mutta se selvinnee myöhemmin jos on tarpeen. Toistaiseksi on liikaa vaikeita nimiä ilman luonteita, ilman keskinäisiä suhteita, ilman kiintopisteitä.
Tarkkana pitää olla. Vaikka kirja on pitkä ja tarina välillä laveaa, niin hetkessä, parilla rivillä kerrotaan vähän kuin ohimennen isoja asioita. Esimerkiksi Tonja on mainittu hyvin ohuesti, vaikka ensisivujen nimilistasta selviää että hän tulee lopulta olemaan Juran vaimo.
Sivulla 92
Vuosi 1911, Juri opiskelee lääketiedettä. Hänestä on tulossa myös kirjailija.
”Jura ajatteli selkeästi ja pystyi kirjoittamaan erittäin hyvin. Hän oli jo kymnaasivuosista lähtien haaveillut proosasta, elämänkirjasta, johon hän aikoi sisällyttää kätkettyinä räjähdyspesäkkeinä hämmästyttävimmän siitä, mitä oli ennättänyt nähdä ja perusteellisesti ajatella. Mutta sellaisen kirjan tekijäksi hän oli vielä liian nuori, ja niinpä hän tyytyikin sen asemesta sepittelemään runoja samoin kuin joku taidemaalari piirtelee luonnoksia kautta elämän hahmottelemaansa suureen tauluun.”
Nyt alkavat henkilökuvat avautua, kun ihmisten kanssa vietetään pidempiä pätkiä, ja nimien ympärille syntyy tunnetta ja elämää.
Sivulla 128
Kiintopisteeksi annetaan vuosi 1915 ja ensimmäisen maailmansodan aikoja eletään. Jakso loppuu viittaukseen vallankumouksesta, joten pari vuotta mentiin eteenpäin. Juran haavoituttua rintamalla hän ja Lara tapaavat kenttäsairaalassa. Tarinassa on nopea tahti, siirtymät ovat pikaisia ja parikin vuotta etenee hyppäämällä.
Tekstiä hyvin kuvaava termi on teatraalinen, myös teennäisyys tulee mieleen, vanhahtava, jopa lapsekas. Dramaattisia, osoittelevia juonenkuljetuslauseita on ollut liikaa.
Yritän tsempata itseäni. Uskon edelleen, että tässä on aineksia hyväksi kirjaksi ja klassikoksi. Mutta jos yhtään annan itseni lukea tätä negatiivisella mielellä, on helppoa vajota kritiikin suohon.
Sivulla 161
Jurin ja Tonjan liitto rakoilee osin vallankumouskiireiden, osin sairaanhoitaja Larissa Antropovin takia. Vallankumous kytee Moskovan ulkopuolisissa pikkukylissä. Juri kärsii unettomuudesta vallankumouksen ja perhetilanteen takia.
Teksti on dramaattista ja kohtalokasta, ja keikahtaa välillä jopa melodraaman puolelle. Sitä on vähän kankea lukea, se ei ole sujuvaa. Kauniit kielikuvat on välillä ilmaistu liian pykäläisesti:
"Lahoava puu, josta sateet olivat huuhdelleet maalin ja jota madot kalvoivat, liitti rikotut tavaravaunut jälleen kasvavaan metsään, joka alkoi miltei raiteiston viereltä, kääpäpahkoihin, joita koivut sairastivat, pilviin, joita kasaantui asema-alueen ylle."
Henkilöihin ei ole vieläkään syntynyt sidettä, heiltä puuttuu luonne. Välillä on erinomaista tekstiä, jossa avataan henkilöiden sielua. Mutta niin kovin nopeasti, jotta päästään taas eteenpäin.
Myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kuvaa kansakunnan historian käänteitä tavallisten ihmisten tarinoiden kautta. Mutta Linna osasi tuoda henkilönsä lukijan ajatuksiin. Hänellä oli enemmän malttia kerronnassaan ja luottoa siihen, että yksityiskohtien kautta kokonaisuus hahmottuu.
Mikä tässä teoksessa on niin kiellettyä, että pitää Neuvostojohdon painostuksesta Nobelista kieltäytyä ja koko kirja julkaista vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin?
Sivulla 202
Isot tarinankäänteet, kovien talvien kuvaus, maan sätkiminen vallankumouksen kynsissä, vanhan vallan rakenteiden mureneminen, muutto Uralin taakse. Tuo kaikki, ja lisäksi se, että Jurin mieli vaeltaa edelleen Larissan suuntaan, kerrottiin 40 sivussa.
Sivulla 249
Poliittiset kuviot meinaavat mennä lukijalta ohi. En ole täysin kärryillä, miksi taas matkataan isolla ja kirjavalla joukolla Uralille. Bolsevistisen vallankumouksen syyt ja seuraukset ovat isona kuvana tiedossani, mutta varmaan totuus tapahtumien kulusta on monimuotoisempi, kuin aikanaan lukion historiassa opetettiin.
Kirjan ollessa puolivälissä tekee mieli haastaa kustantajan esittelytekstit. Mitä tämä kertoo ihmisyydestä, ulkopuolisuudesta ja sivullisuudesta? Harvassa ovat tunne-elämykset, että käsissä on Nobel, klassikko, kielletty teos.
Sivulla 301
Tähän mennessä kiinnostavin pätkä. Pidän eniten niistä kohdista, joissa oikeasti pysähdytään katselemaan ympärille ja ollaan läsnä tilanteessa. Onko niin, että Pasternak on päättänyt kirjoittaa viiteensataan sivuun Zivagon elämäkerran poikavuosista vanhuuteen mutta ei ole oikein osannut päättää, mitkä ovat niitä käänteitä, joihin kannattaisi pysähtyä pidemmäksi aikaa ja siksi ei pysähdytä oikein mihinkään?
Sivulla 345
Pakko on pystyä sanomaan tämä selkeämmin:
”Rajattoman hyväsydämisyytensä vuoksi samoin kuin jättiläismäisen kokonsa takia, joka esti häntä huomaamasta mittasuhteiltaan vähäisempiä ilmiöitä, hän suhtautui vailla riittävää tarkkaavaisuutta tapahtumiin ja käsittäen kaiken nurinkurisesti, piti vastakkaisia mielipiteitä ominaan ja kannatti kaikkia.”
Erittäin kankeaa dialogia:
”- Palyh? Laiosh puhui minulle.
- Niinkö? Poiketkaa hänen luonaan. Tutkikaa.
- Jotakin sielullistako?
- Otaksun. Näkee 'vilistäjiä' niin kuin hän itse sanoo. Hallusinaatioita ilmeisesti. Unettomuutta. Päänsärkyä.
- Hyvä on. Menen katsomaan. Nyt minulla onkin hyvin vapaata aikaa. Milloin alkaa kokous?
- Tietääkseni parhaillaan kokoontuvat. Mutta mitä te siitä? Näettehän, en minäkään ole lähtenyt. Selviävät ilman meitäkin.”
Sivulla 410
Sodan kauheuksia kuvataan verisesti. Partisaanileirissä on tukalat oltavat, mutta sitten alkaa tihkua tietoa sodan päättymisestä punaisten puolen voittoon. Zivago huolii perheestään ja ajattelee Tonjaa, mutta ikävöi eniten Laraa.
”Muonavarastojamme kuljetetaan keskukseen, Moskovaan. Sille ne ovat kuin pisara meressä, ne junalastit katoavat Moskovaan kuin pohjattomaan tynnyriin, ja me saamme olla ilman elintarvikkeita. Posti ei kulje, matkustajaliikenne on keskeytyksissä, viedään ainoastaan viljaa. Kaupungissa napistaan jälleen samoin kuin Gaidan kapinan edellä, ja jälleen raivoaa tseka vastaukseksi tyytymättömyyden ilmauksiin.”
Punainen Neuvosto-Venäjä onkin nälänhädän ja ihmissyönnin maa, ja nyt alkaa tulla myös suoraa kritiikkiä uutta hienoa ja vallankumouksellista valtiojärjestystä kohtaan. Näistäkö jutuista kielletyn kirjan leima? Jos jälleen vertaan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan, niin koskettavuudessa ollaan valovuoden päässä Linnan kuvaamista leirikauhuista tai Koskelan poikien kaatumisista. Ne sattuivat lukijan sielussa.
Toinen osa on ollut paljon parempi kuin ensimmäinen, mutta vieläkään ei herää tunnetta, että olisi suurteos käsillä. Olisiko niin, että kielletyn kirjan leima on antanut teokselle enemmän nostatusta kuin mitä se olisi muuten saanut? Ehkä länsimaissa on kylmän sodan aikaan haluttu palkita siitä, että joku uskaltaa kirjoittaa totuuden Neuvosto-Venäjästä.
Lopussa
Paljon on hämmästeleviä kysymysmerkkejä mielessä tarinan dramaattisista käänteistä ja henkilöiden motiiveista, mutta Juri Zivagon suru ja huono jama tavoitetaan kirjallisesti ja runollisesti varsin hyvin.
Jurin elämän viimeinen vuosikymmen 1920-luvulla ei suju hyvin, vaikka mies avioituukin kolmannen kerran ja löytää uudelleen vanhat ystävänsä Dudorovin ja Gordonin. Juri kuolee sairauskohtaukseen, Lara saapuu Sveitsistä hyvästelemään hänet. Hyvää, kokoavaa kerrontaa. Vuosikymmenien siirtymä eteenpäin, kaunis loppu ja loppusanat tarinallemme.
Kolmen kuukauden lukuprojekti eteni hitaasti, mutta määrätietoisesti. Pettymyksekseni ohut otteeni venäläisklassikoihin ei vahvistunut Tohtori Zivagon myötä.
Sivulla 27
Tarina alkaa Venäjällä keisarin aikana, vuonna 1903. Nimihenkilö on tuolloin kymmenvuotias. Kirjan edetessä ja Juri Zivagon ikääntyessä tullaan vallankumouksen vuosiin ja siirrytään neuvostoaikaan.
Juri Zivagon köyhä äiti kuolee ja Juri lähtee ihailemansa enon matkaan. Jurin isä on rikas liikemies, joka on jättänyt perheensä jo kauan sitten. Juri Jura Zivagon, Mihail Misa Gordonin ja Innokentij Nika Dudorovin ystävyyden asetelmia rakennellaan.
Alun henkilöluettelosta on apua nimien vaikeuden ja moninaisuuden takia. Henkilöitä ei onneksi ole ihan niin paljon kuin ensisilmäyksellä vaikuttaa, koska moni on luettelossa usean nimen kohdalla.
Venäläinen tapa käyttää kaksi- tai kolmiosaisia nimiä ei lakkaa hämmästyttämästä. Sen ymmärtää, että ensi kertaa mainitessa sanotaan koko nimi, mutta eräässäkin luvussa mainittiin yhdentoista ensimmäisen lauseen aikana Nikolai Nikolajevits kolme kertaa ja Ivan Ivanovits kaksi kertaa. Sellaiseen tahtoo länsimaisen lukijan silmä töksähtää.
Hyvää tekstiä, mutta tarinasta ei voi vielä sanoa mitään. Venäjän valtavaa laajuutta kuvataan hienosti, ensin ollaan lumipyryssä ja muutaman päivän matkan päästä elopelloilla, ja junalla matkustetaan kolmatta päivää olematta vieläkään perillä.
Sivulla 66
Vuodessa 1905. Kirjassa on mainittu jo kaksikin historian kiintopistettä, Japanin-Venäjän sota ja Lokakuun vallankumous, ja todennäköisesti niitä on tulossa vielä lisää. Mielenkiintoista lukea, miten kirjailija onnistuu tuomaan yhteiskunnalliset tapahtumat tavallisten ihmisen elämiin. Luontevasti vai päälle liimaten.
Joissain kohdissa en paikallista, kuka tämä henkilö on, mutta se selvinnee myöhemmin jos on tarpeen. Toistaiseksi on liikaa vaikeita nimiä ilman luonteita, ilman keskinäisiä suhteita, ilman kiintopisteitä.
Tarkkana pitää olla. Vaikka kirja on pitkä ja tarina välillä laveaa, niin hetkessä, parilla rivillä kerrotaan vähän kuin ohimennen isoja asioita. Esimerkiksi Tonja on mainittu hyvin ohuesti, vaikka ensisivujen nimilistasta selviää että hän tulee lopulta olemaan Juran vaimo.
Sivulla 92
Vuosi 1911, Juri opiskelee lääketiedettä. Hänestä on tulossa myös kirjailija.
”Jura ajatteli selkeästi ja pystyi kirjoittamaan erittäin hyvin. Hän oli jo kymnaasivuosista lähtien haaveillut proosasta, elämänkirjasta, johon hän aikoi sisällyttää kätkettyinä räjähdyspesäkkeinä hämmästyttävimmän siitä, mitä oli ennättänyt nähdä ja perusteellisesti ajatella. Mutta sellaisen kirjan tekijäksi hän oli vielä liian nuori, ja niinpä hän tyytyikin sen asemesta sepittelemään runoja samoin kuin joku taidemaalari piirtelee luonnoksia kautta elämän hahmottelemaansa suureen tauluun.”
Nyt alkavat henkilökuvat avautua, kun ihmisten kanssa vietetään pidempiä pätkiä, ja nimien ympärille syntyy tunnetta ja elämää.
Sivulla 128
Kiintopisteeksi annetaan vuosi 1915 ja ensimmäisen maailmansodan aikoja eletään. Jakso loppuu viittaukseen vallankumouksesta, joten pari vuotta mentiin eteenpäin. Juran haavoituttua rintamalla hän ja Lara tapaavat kenttäsairaalassa. Tarinassa on nopea tahti, siirtymät ovat pikaisia ja parikin vuotta etenee hyppäämällä.
Tekstiä hyvin kuvaava termi on teatraalinen, myös teennäisyys tulee mieleen, vanhahtava, jopa lapsekas. Dramaattisia, osoittelevia juonenkuljetuslauseita on ollut liikaa.
Yritän tsempata itseäni. Uskon edelleen, että tässä on aineksia hyväksi kirjaksi ja klassikoksi. Mutta jos yhtään annan itseni lukea tätä negatiivisella mielellä, on helppoa vajota kritiikin suohon.
Sivulla 161
Jurin ja Tonjan liitto rakoilee osin vallankumouskiireiden, osin sairaanhoitaja Larissa Antropovin takia. Vallankumous kytee Moskovan ulkopuolisissa pikkukylissä. Juri kärsii unettomuudesta vallankumouksen ja perhetilanteen takia.
Teksti on dramaattista ja kohtalokasta, ja keikahtaa välillä jopa melodraaman puolelle. Sitä on vähän kankea lukea, se ei ole sujuvaa. Kauniit kielikuvat on välillä ilmaistu liian pykäläisesti:
"Lahoava puu, josta sateet olivat huuhdelleet maalin ja jota madot kalvoivat, liitti rikotut tavaravaunut jälleen kasvavaan metsään, joka alkoi miltei raiteiston viereltä, kääpäpahkoihin, joita koivut sairastivat, pilviin, joita kasaantui asema-alueen ylle."
Henkilöihin ei ole vieläkään syntynyt sidettä, heiltä puuttuu luonne. Välillä on erinomaista tekstiä, jossa avataan henkilöiden sielua. Mutta niin kovin nopeasti, jotta päästään taas eteenpäin.
Myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kuvaa kansakunnan historian käänteitä tavallisten ihmisten tarinoiden kautta. Mutta Linna osasi tuoda henkilönsä lukijan ajatuksiin. Hänellä oli enemmän malttia kerronnassaan ja luottoa siihen, että yksityiskohtien kautta kokonaisuus hahmottuu.
Mikä tässä teoksessa on niin kiellettyä, että pitää Neuvostojohdon painostuksesta Nobelista kieltäytyä ja koko kirja julkaista vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin?
Sivulla 202
Isot tarinankäänteet, kovien talvien kuvaus, maan sätkiminen vallankumouksen kynsissä, vanhan vallan rakenteiden mureneminen, muutto Uralin taakse. Tuo kaikki, ja lisäksi se, että Jurin mieli vaeltaa edelleen Larissan suuntaan, kerrottiin 40 sivussa.
Sivulla 249
Poliittiset kuviot meinaavat mennä lukijalta ohi. En ole täysin kärryillä, miksi taas matkataan isolla ja kirjavalla joukolla Uralille. Bolsevistisen vallankumouksen syyt ja seuraukset ovat isona kuvana tiedossani, mutta varmaan totuus tapahtumien kulusta on monimuotoisempi, kuin aikanaan lukion historiassa opetettiin.
Kirjan ollessa puolivälissä tekee mieli haastaa kustantajan esittelytekstit. Mitä tämä kertoo ihmisyydestä, ulkopuolisuudesta ja sivullisuudesta? Harvassa ovat tunne-elämykset, että käsissä on Nobel, klassikko, kielletty teos.
Sivulla 301
Tähän mennessä kiinnostavin pätkä. Pidän eniten niistä kohdista, joissa oikeasti pysähdytään katselemaan ympärille ja ollaan läsnä tilanteessa. Onko niin, että Pasternak on päättänyt kirjoittaa viiteensataan sivuun Zivagon elämäkerran poikavuosista vanhuuteen mutta ei ole oikein osannut päättää, mitkä ovat niitä käänteitä, joihin kannattaisi pysähtyä pidemmäksi aikaa ja siksi ei pysähdytä oikein mihinkään?
Sivulla 345
Pakko on pystyä sanomaan tämä selkeämmin:
”Rajattoman hyväsydämisyytensä vuoksi samoin kuin jättiläismäisen kokonsa takia, joka esti häntä huomaamasta mittasuhteiltaan vähäisempiä ilmiöitä, hän suhtautui vailla riittävää tarkkaavaisuutta tapahtumiin ja käsittäen kaiken nurinkurisesti, piti vastakkaisia mielipiteitä ominaan ja kannatti kaikkia.”
Erittäin kankeaa dialogia:
”- Palyh? Laiosh puhui minulle.
- Niinkö? Poiketkaa hänen luonaan. Tutkikaa.
- Jotakin sielullistako?
- Otaksun. Näkee 'vilistäjiä' niin kuin hän itse sanoo. Hallusinaatioita ilmeisesti. Unettomuutta. Päänsärkyä.
- Hyvä on. Menen katsomaan. Nyt minulla onkin hyvin vapaata aikaa. Milloin alkaa kokous?
- Tietääkseni parhaillaan kokoontuvat. Mutta mitä te siitä? Näettehän, en minäkään ole lähtenyt. Selviävät ilman meitäkin.”
Sivulla 410
Sodan kauheuksia kuvataan verisesti. Partisaanileirissä on tukalat oltavat, mutta sitten alkaa tihkua tietoa sodan päättymisestä punaisten puolen voittoon. Zivago huolii perheestään ja ajattelee Tonjaa, mutta ikävöi eniten Laraa.
”Muonavarastojamme kuljetetaan keskukseen, Moskovaan. Sille ne ovat kuin pisara meressä, ne junalastit katoavat Moskovaan kuin pohjattomaan tynnyriin, ja me saamme olla ilman elintarvikkeita. Posti ei kulje, matkustajaliikenne on keskeytyksissä, viedään ainoastaan viljaa. Kaupungissa napistaan jälleen samoin kuin Gaidan kapinan edellä, ja jälleen raivoaa tseka vastaukseksi tyytymättömyyden ilmauksiin.”
Punainen Neuvosto-Venäjä onkin nälänhädän ja ihmissyönnin maa, ja nyt alkaa tulla myös suoraa kritiikkiä uutta hienoa ja vallankumouksellista valtiojärjestystä kohtaan. Näistäkö jutuista kielletyn kirjan leima? Jos jälleen vertaan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan, niin koskettavuudessa ollaan valovuoden päässä Linnan kuvaamista leirikauhuista tai Koskelan poikien kaatumisista. Ne sattuivat lukijan sielussa.
Toinen osa on ollut paljon parempi kuin ensimmäinen, mutta vieläkään ei herää tunnetta, että olisi suurteos käsillä. Olisiko niin, että kielletyn kirjan leima on antanut teokselle enemmän nostatusta kuin mitä se olisi muuten saanut? Ehkä länsimaissa on kylmän sodan aikaan haluttu palkita siitä, että joku uskaltaa kirjoittaa totuuden Neuvosto-Venäjästä.
Lopussa
Paljon on hämmästeleviä kysymysmerkkejä mielessä tarinan dramaattisista käänteistä ja henkilöiden motiiveista, mutta Juri Zivagon suru ja huono jama tavoitetaan kirjallisesti ja runollisesti varsin hyvin.
Jurin elämän viimeinen vuosikymmen 1920-luvulla ei suju hyvin, vaikka mies avioituukin kolmannen kerran ja löytää uudelleen vanhat ystävänsä Dudorovin ja Gordonin. Juri kuolee sairauskohtaukseen, Lara saapuu Sveitsistä hyvästelemään hänet. Hyvää, kokoavaa kerrontaa. Vuosikymmenien siirtymä eteenpäin, kaunis loppu ja loppusanat tarinallemme.
Kolmen kuukauden lukuprojekti eteni hitaasti, mutta määrätietoisesti. Pettymyksekseni ohut otteeni venäläisklassikoihin ei vahvistunut Tohtori Zivagon myötä.
Kommentit
Lähetä kommentti