Nämä ja neljän kaverin valinnat vuoden 2015 kymmeneksi parhaaksi levyksi on julkaistu 22. – 31.12.2015 julkisessa Facebook-ryhmässä Ruutia, räminää ja rakkautta 2015.
Kaikki kymmenen alla olevaa näytekappaletta löytyvät myös Spotify-soittolistana.
-10- Beach House: Depression Cherry
Aikana, jona kiukuttelen toistuvasti, ettei kokonaisia hyviä levyjä enää julkaista, päätän valita parhaiden levyjen joukkoon yhden kappaleen ihmeen. Beach Housen koko tuotanto on kuin samasta puusta veistettyä kappaletta varioiden matkan varrella sen verran, että kohokohdat ovat erotettavissa. Ja ne parhaat hetket, ne ovat pakahduttavia.
Uneliaan synapopin mestareilta ilmestyi tänä syksynä peräti kaksi levyä, jotka olivat tietysti molemmat ihan yhtä hyviä. Space Song on näiden levyjen paras kappale. Syyskesällä työmatkalla teki mieli pysäyttää raitiovaunu ja kertoa tästä laulusta kaikille.
Beach House on myös sangen etevä kirjoittamaan eteerisen lyyrisiä sanoja, joiden tiedän olevan totta, vaikkei minulla ole aavistustakaan, mitä niissä tarkoitetaan - ”Somewhere in these eyes, I’m on your side. You wide-eyed girls, you get it right.”
-9- The Districts: A Flourish And A Spoil
Rough Trade Album Club ansaitsee jo lähes institutionaalisen aseman vuosilistoillani. Ideahan on, että tämä lontoolainen levykauppa nimeää kuukausittain 1+9 tutustumisen arvoista uusien artistien julkaisua, ja niin maksaessasi postittaa ne uunituoreina kotiisi.
Tilaaja en ole koskaan ollut, mutta kuukauden levyn julkaisun seuraaminen on osoittautunut vuosien varrella melkoiseksi aarreaitaksi: John Grant, Beach House, MGMT, Keaton Henson, Temples, keihin kaikkiin olenkaan tutustunut sitä kautta.
Tänä vuonna lafkan terä on ollut hieman kateissa, niinpä vuoden paras Rough Trade –löytö pääsee vasta sijalle 9. The Districts soittaa varsin kelvollista, riuskaa ja säröistä amerikkalaista rokkia.
-8- Wilco: Star Wars
Wilcon kynä tylsyi mielestäni hieman jo vuoden 2011 The Whole Lovella. No, hyvä on, se oli vuoden toiseksi paras levy, mutta kiistattomista huippuhetkistä huolimatta joku tahmaisuus vaivasi sävellystyötä ja soitannasta puuttui lennokkuutta. Jeff Tweedyn Sukierae–sooloa (2014) voi säälittä sanoa välityöksi, ja nämä samat oireet olivat sillä aivan ilmeiset.
Tänä vuonna hyvin yllättävästi ilmestynyt Star Wars ei ole huono levy, sillä on monta hyvää kappaletta. Niin ison asian äärellä ollaan, että Wilcolle ovi Top 10:een aukeaa jo sillä, kun Tweedy avaa suunsa laulaakseen ja Nels Cline koskee kitaraansa. Viitoseen asti ei aika tasapaksujen kappaleiden taso tällä kertaa vaan millään riitä.
-7- Panda Bear Meets The Grim Reaper
Oma vikani, mitäs peräänkuulutan musiikkiin särinää, surinaa, kolinaa ja muuta outoutta. Tämän siitä saa. En ole edes ihan varma, mikä Panda Bear on - joku Animal Collectiven sekasikiö.
Biisien rakenteet ovat sekavia, sanoista ei saa selvää, laulu kuulostaa hapokkaalta. Musiikki on kuin tanssilattialle levitettäisiin syntikkaäänimatto toisensa päälle ilman että yksikään asettuu oikein kunnolla paikalleen. Eikä tanssimisestakaan mitään tule.
Lienee helppo aistia, kuinka minun on hyvästä sijoituksesta huolimatta hieman vaikea kirjoittaa positiivisia sanoja Panda Bear Meets The Grim Reaperistä. Kuitenkin kun sen huumaavaan pulssiin heittäytyy ja pulppuavaan laavaan putoaa, ei seasta oikein poiskaan pääse.
-6- Sufjan Stevens: Carrie & Lowell
Suurin keikkatoiveeni on nähdä Sufjan Stevens Flow Festivaaleilla. Toteutuessaan se olisi tänä vuonna luultavasti nostanut myös Carrie & Lowellin Top 5:een.
Kun Carrie & Lowell ilmestyi keväällä, olin varma että korvissani oli vuoden kasvaja. Levyn arvo nousi kohisten sitä mukaa, kun hiljaiset folkrock-laulut ja kätketyt soinnut avautuivat. Sanoitukset kuulostivat koskettavilta. Muutama viikko siinä meni, etten paljon muuta kuunnellut.
Jotenkin kasvu kuitenkin katkesi. Carrie & Lowell ei koskaan yltänyt sille ylimmälle kuunteluhimon tasolle, jossa levy opitaan ulkoa viimeistä piirua myöten. Ehkä sittenkin pidän moniulotteisen Sufjan Stevensin psykedeelisemmästä tuotannosta enemmän.
-5- Paperi T: Malarian Pelko
Irvileuat jo virittelevät pilkkalaulujaan: vuosilistani kiintiösuomiräppäri. Paperi T tuli isolla ryminällä keväällä, mutta levynä Malarian Pelko tyhjeni pelottavan nopeasti. Aika pian alkoi setäihmistä ärsyttää s-kirjaimen lausumistapa. Heräsi myös tarve oikaista nuorta laulajaa: suomen kielessä
sanotaan kuole ei ”kuale”, mies ei ”miäs”.
Paperi T:n musiikki on kirkasta ja vihaista, freesiä ja surullista, naiivia ja pelkistettyä. Syksyn edetessä huomasin hakeutuvani soittolistoilla yhä uudestaan Malarian Pelon kohdalle. Toistolaskurit totuuden tietysti viime kädessä kertovat, ja vuoden viiden soitetuimman kappaleen listalla on kolme biisiä tältä levyltä.
Huolimatta hienoista keikoista Tavastialla ja Flow Festivaaleilla Malarian Pelko jäi lopulta kuitenkin hieman etäiseksi, ampui hyvin mutta ohi. Se puhutteli alle kolmikymppisiä kalliolaisia, jollainen en ole koskaan ollut. (& Hendricks spotifyssä)
-4- Blur: The Magic Whip
Onkohan ollenkaan laitaa nostaa oman sukupolveni edustajat vuoden yllättäjiksi? Ei ollut poissuljettua, että Blurin paluulevy olisi jäänyt kokonaan väliin. Lähtökohtaisesti nimittäin vanhojen suosikkien paluut ovat koko lailla hanurista. Kiertueet kotiinpaluukeikkoineen ja niistä tehdyt dokumentit onnistuvat vielä, mutta yleensä näitä uudelleen kasattuja kokoonpanoja ei kannattaisi päästää studioon lainkaan.
Blur ei ollut paras, kun kaverin kanssa taannoin listattiin brittipopin kulta-ajan suuruuksia, mutta vuonna 2015 hyppäisin mieluiten juuri heidän kelkkaansa. Tuttu nykiminen, laiska laulanta ja länsilontoolainen charmi ovat tallella; löytyy kilkutuksen, erikoisten soittimien ja monikulttuuristen trendien erikoislaatuinen yhdistelmä. Syntyy kokonaisuus, jollaiselta oikeastaan kokeneen popyhtyeen pitääkin kuulostaa: omalta itseltään, syventyneeltä, kuulijoitaan ja heidän suhdettaan popmusiikin historiaan kunnioittavalta.
Blurille hyvin yllätyksellinen neljäs sija ja kunniamaininta vuoden parhaasta kertosäkeestä.
-3- Editors: In Dream.
Voi Editors, minkä momentumin missasitte toukokuussa 2010. Pari hyvää ja yksi erinomainen levy takana, täpötäysi Tavastia, liput huutonetistä ylihintaan. Mutta sitten, yliyrittävä, teennäinen ja siten olematon lavaläsnäolonne lähes karkotti minut. Kaiken päälle en voi käsittää, ettette soittaneet hienointa kappalettanne, The Boxeria.
Nyt osaan taas iloita puolestanne. In Dream on erinomainen levy. Se on aiempia monipuolisempi ja ilmeikkäämpi. Sointi on muuttunut entistäkin kolkommaksi, se on etäännytetty maanpinnasta ambiente-vaikutteilla, viety keskelle yhä suurempia, autiompia ja kaikuvampia tehdashalleja. Samalla musiikkinne on lämmennyt ja tulee enemmän iholle.
-2- New Order: Music Complete
Vuoden kaksi parasta levyä erottuivat selvästi, ja ykköseksi olisi voinut nimetä kumman tahansa. New Order julkaisi erittäin laadukkaan kokonaisuuden. Music Completelta kuulee rutiinin, taidon sekä tinkimättömän luottamuksen omaan tekemiseen. Levyn jokaisesta kohdasta henkii vankka kokemus siitä, mikä toimii, mikä kuulostaa hyvältä. Kone tikittää, basso pumppaa juuri sillä hyvällä tavalla, mistään ei tule laskelmoidun tuotannon tuntua.
Siirtymät ovat ajoittain kovaksi yltyvästä temposta huolimatta rauhallisia, harkittuja ja täydellisesti ajoitettuja, ja kun herkullisiin loppunousuihin käytetään riittävästi kypsyttelyaikaa, ei biisien kuuden minuutin keskipituudessa ole yhtään ylimääräistä.
Surumielidiskon, konepopin ja rockriffien yhdistelmä toimii edelleen. Näytteeksi valitsen Hot Chip Remixin Tutti Fruttista. Voisin kuunnella sitä loputtomiin, mutta valitettavasti se kestää vain 8 minuuttia ja 49 sekuntia.
-1- Father John Misty: I Love You, Honeybear
Parista joutavammasta kappaleesta huolimatta hyvän levyvuoden ykkönen on hyvin lähellä täydellistä kuuntelukokemusta. I Love You Honeybearin melodiat ovat hienoja, sointi ja laulu kirkasta, biisit vaihtelevia ja väliin hyvin outojakin.
Musiikillisesti erinomaisen levyn kruunaavat vuoden parhaat sanoitukset. Father John Misty vähät välittää ympäröivästä maailmasta, mutta ottaa siihen voimakkaastikin kantaa. Hän tekee sen viisaan humoristisesti ja älykkään ilkeästi havainnoimalla ja jättää kuitenkin visusti neuvomatta, mitä mieltä meidän pitää asioista olla. Kriittinen voi olla haukkumatta toisia ihmisiä.
I Love You, Honeybear kertoo suuresta rakkaudesta, ulkopuolisuudesta ja päämäärättömyydestä. Se on tyylikäs ja täyteläinen paketti. Levyn taika syntyy kontrastista: pehmeä laulu ja sulava soitanta viestittävät raadollista tekstiä ja viiltävää ivaa.
”Oh and no one ever really knows you and life is brief, so I’ve heard but what’s that gotta do with this black hole in me”
Kaikki kymmenen alla olevaa näytekappaletta löytyvät myös Spotify-soittolistana.
-10- Beach House: Depression Cherry
Aikana, jona kiukuttelen toistuvasti, ettei kokonaisia hyviä levyjä enää julkaista, päätän valita parhaiden levyjen joukkoon yhden kappaleen ihmeen. Beach Housen koko tuotanto on kuin samasta puusta veistettyä kappaletta varioiden matkan varrella sen verran, että kohokohdat ovat erotettavissa. Ja ne parhaat hetket, ne ovat pakahduttavia.
Uneliaan synapopin mestareilta ilmestyi tänä syksynä peräti kaksi levyä, jotka olivat tietysti molemmat ihan yhtä hyviä. Space Song on näiden levyjen paras kappale. Syyskesällä työmatkalla teki mieli pysäyttää raitiovaunu ja kertoa tästä laulusta kaikille.
Beach House on myös sangen etevä kirjoittamaan eteerisen lyyrisiä sanoja, joiden tiedän olevan totta, vaikkei minulla ole aavistustakaan, mitä niissä tarkoitetaan - ”Somewhere in these eyes, I’m on your side. You wide-eyed girls, you get it right.”
-9- The Districts: A Flourish And A Spoil
Rough Trade Album Club ansaitsee jo lähes institutionaalisen aseman vuosilistoillani. Ideahan on, että tämä lontoolainen levykauppa nimeää kuukausittain 1+9 tutustumisen arvoista uusien artistien julkaisua, ja niin maksaessasi postittaa ne uunituoreina kotiisi.
Tilaaja en ole koskaan ollut, mutta kuukauden levyn julkaisun seuraaminen on osoittautunut vuosien varrella melkoiseksi aarreaitaksi: John Grant, Beach House, MGMT, Keaton Henson, Temples, keihin kaikkiin olenkaan tutustunut sitä kautta.
Tänä vuonna lafkan terä on ollut hieman kateissa, niinpä vuoden paras Rough Trade –löytö pääsee vasta sijalle 9. The Districts soittaa varsin kelvollista, riuskaa ja säröistä amerikkalaista rokkia.
-8- Wilco: Star Wars
Wilcon kynä tylsyi mielestäni hieman jo vuoden 2011 The Whole Lovella. No, hyvä on, se oli vuoden toiseksi paras levy, mutta kiistattomista huippuhetkistä huolimatta joku tahmaisuus vaivasi sävellystyötä ja soitannasta puuttui lennokkuutta. Jeff Tweedyn Sukierae–sooloa (2014) voi säälittä sanoa välityöksi, ja nämä samat oireet olivat sillä aivan ilmeiset.
Tänä vuonna hyvin yllättävästi ilmestynyt Star Wars ei ole huono levy, sillä on monta hyvää kappaletta. Niin ison asian äärellä ollaan, että Wilcolle ovi Top 10:een aukeaa jo sillä, kun Tweedy avaa suunsa laulaakseen ja Nels Cline koskee kitaraansa. Viitoseen asti ei aika tasapaksujen kappaleiden taso tällä kertaa vaan millään riitä.
-7- Panda Bear Meets The Grim Reaper
Oma vikani, mitäs peräänkuulutan musiikkiin särinää, surinaa, kolinaa ja muuta outoutta. Tämän siitä saa. En ole edes ihan varma, mikä Panda Bear on - joku Animal Collectiven sekasikiö.
Biisien rakenteet ovat sekavia, sanoista ei saa selvää, laulu kuulostaa hapokkaalta. Musiikki on kuin tanssilattialle levitettäisiin syntikkaäänimatto toisensa päälle ilman että yksikään asettuu oikein kunnolla paikalleen. Eikä tanssimisestakaan mitään tule.
Lienee helppo aistia, kuinka minun on hyvästä sijoituksesta huolimatta hieman vaikea kirjoittaa positiivisia sanoja Panda Bear Meets The Grim Reaperistä. Kuitenkin kun sen huumaavaan pulssiin heittäytyy ja pulppuavaan laavaan putoaa, ei seasta oikein poiskaan pääse.
-6- Sufjan Stevens: Carrie & Lowell
Suurin keikkatoiveeni on nähdä Sufjan Stevens Flow Festivaaleilla. Toteutuessaan se olisi tänä vuonna luultavasti nostanut myös Carrie & Lowellin Top 5:een.
Kun Carrie & Lowell ilmestyi keväällä, olin varma että korvissani oli vuoden kasvaja. Levyn arvo nousi kohisten sitä mukaa, kun hiljaiset folkrock-laulut ja kätketyt soinnut avautuivat. Sanoitukset kuulostivat koskettavilta. Muutama viikko siinä meni, etten paljon muuta kuunnellut.
Jotenkin kasvu kuitenkin katkesi. Carrie & Lowell ei koskaan yltänyt sille ylimmälle kuunteluhimon tasolle, jossa levy opitaan ulkoa viimeistä piirua myöten. Ehkä sittenkin pidän moniulotteisen Sufjan Stevensin psykedeelisemmästä tuotannosta enemmän.
-5- Paperi T: Malarian Pelko
Irvileuat jo virittelevät pilkkalaulujaan: vuosilistani kiintiösuomiräppäri. Paperi T tuli isolla ryminällä keväällä, mutta levynä Malarian Pelko tyhjeni pelottavan nopeasti. Aika pian alkoi setäihmistä ärsyttää s-kirjaimen lausumistapa. Heräsi myös tarve oikaista nuorta laulajaa: suomen kielessä
sanotaan kuole ei ”kuale”, mies ei ”miäs”.
Paperi T:n musiikki on kirkasta ja vihaista, freesiä ja surullista, naiivia ja pelkistettyä. Syksyn edetessä huomasin hakeutuvani soittolistoilla yhä uudestaan Malarian Pelon kohdalle. Toistolaskurit totuuden tietysti viime kädessä kertovat, ja vuoden viiden soitetuimman kappaleen listalla on kolme biisiä tältä levyltä.
Huolimatta hienoista keikoista Tavastialla ja Flow Festivaaleilla Malarian Pelko jäi lopulta kuitenkin hieman etäiseksi, ampui hyvin mutta ohi. Se puhutteli alle kolmikymppisiä kalliolaisia, jollainen en ole koskaan ollut. (& Hendricks spotifyssä)
-4- Blur: The Magic Whip
Onkohan ollenkaan laitaa nostaa oman sukupolveni edustajat vuoden yllättäjiksi? Ei ollut poissuljettua, että Blurin paluulevy olisi jäänyt kokonaan väliin. Lähtökohtaisesti nimittäin vanhojen suosikkien paluut ovat koko lailla hanurista. Kiertueet kotiinpaluukeikkoineen ja niistä tehdyt dokumentit onnistuvat vielä, mutta yleensä näitä uudelleen kasattuja kokoonpanoja ei kannattaisi päästää studioon lainkaan.
Blur ei ollut paras, kun kaverin kanssa taannoin listattiin brittipopin kulta-ajan suuruuksia, mutta vuonna 2015 hyppäisin mieluiten juuri heidän kelkkaansa. Tuttu nykiminen, laiska laulanta ja länsilontoolainen charmi ovat tallella; löytyy kilkutuksen, erikoisten soittimien ja monikulttuuristen trendien erikoislaatuinen yhdistelmä. Syntyy kokonaisuus, jollaiselta oikeastaan kokeneen popyhtyeen pitääkin kuulostaa: omalta itseltään, syventyneeltä, kuulijoitaan ja heidän suhdettaan popmusiikin historiaan kunnioittavalta.
Blurille hyvin yllätyksellinen neljäs sija ja kunniamaininta vuoden parhaasta kertosäkeestä.
-3- Editors: In Dream.
Voi Editors, minkä momentumin missasitte toukokuussa 2010. Pari hyvää ja yksi erinomainen levy takana, täpötäysi Tavastia, liput huutonetistä ylihintaan. Mutta sitten, yliyrittävä, teennäinen ja siten olematon lavaläsnäolonne lähes karkotti minut. Kaiken päälle en voi käsittää, ettette soittaneet hienointa kappalettanne, The Boxeria.
Nyt osaan taas iloita puolestanne. In Dream on erinomainen levy. Se on aiempia monipuolisempi ja ilmeikkäämpi. Sointi on muuttunut entistäkin kolkommaksi, se on etäännytetty maanpinnasta ambiente-vaikutteilla, viety keskelle yhä suurempia, autiompia ja kaikuvampia tehdashalleja. Samalla musiikkinne on lämmennyt ja tulee enemmän iholle.
-2- New Order: Music Complete
Vuoden kaksi parasta levyä erottuivat selvästi, ja ykköseksi olisi voinut nimetä kumman tahansa. New Order julkaisi erittäin laadukkaan kokonaisuuden. Music Completelta kuulee rutiinin, taidon sekä tinkimättömän luottamuksen omaan tekemiseen. Levyn jokaisesta kohdasta henkii vankka kokemus siitä, mikä toimii, mikä kuulostaa hyvältä. Kone tikittää, basso pumppaa juuri sillä hyvällä tavalla, mistään ei tule laskelmoidun tuotannon tuntua.
Siirtymät ovat ajoittain kovaksi yltyvästä temposta huolimatta rauhallisia, harkittuja ja täydellisesti ajoitettuja, ja kun herkullisiin loppunousuihin käytetään riittävästi kypsyttelyaikaa, ei biisien kuuden minuutin keskipituudessa ole yhtään ylimääräistä.
Surumielidiskon, konepopin ja rockriffien yhdistelmä toimii edelleen. Näytteeksi valitsen Hot Chip Remixin Tutti Fruttista. Voisin kuunnella sitä loputtomiin, mutta valitettavasti se kestää vain 8 minuuttia ja 49 sekuntia.
-1- Father John Misty: I Love You, Honeybear
Parista joutavammasta kappaleesta huolimatta hyvän levyvuoden ykkönen on hyvin lähellä täydellistä kuuntelukokemusta. I Love You Honeybearin melodiat ovat hienoja, sointi ja laulu kirkasta, biisit vaihtelevia ja väliin hyvin outojakin.
Musiikillisesti erinomaisen levyn kruunaavat vuoden parhaat sanoitukset. Father John Misty vähät välittää ympäröivästä maailmasta, mutta ottaa siihen voimakkaastikin kantaa. Hän tekee sen viisaan humoristisesti ja älykkään ilkeästi havainnoimalla ja jättää kuitenkin visusti neuvomatta, mitä mieltä meidän pitää asioista olla. Kriittinen voi olla haukkumatta toisia ihmisiä.
I Love You, Honeybear kertoo suuresta rakkaudesta, ulkopuolisuudesta ja päämäärättömyydestä. Se on tyylikäs ja täyteläinen paketti. Levyn taika syntyy kontrastista: pehmeä laulu ja sulava soitanta viestittävät raadollista tekstiä ja viiltävää ivaa.
”Oh and no one ever really knows you and life is brief, so I’ve heard but what’s that gotta do with this black hole in me”
Kommentit
Lähetä kommentti