Katja Kettu: Yöperhonen. (2015 WSOY, 322 s)
Pieni salaisuus: en kovin paljoa pitänyt Kätilöstä. On se kelpo kirja, mielelläni luin, mutta julkinen hehkutus nousi mittoihin, joihin kirjan ansiot eivät riitä. Tartuin kuitenkin Katja Ketun uutuuteen odottavin mielin, koska uskon hänen taitoihinsa kirjailijana, eikä Yöperhonen ainakaan vielä ole ollut kuluttavan paljoa julkisuudessa esillä.
Yöperhonen alkaa loistavasti, tahti on kiivas ja rytmitys erinomainen. Viime viikkoina olen lukenut keskinkertaisia tarinoita, ja vähitellen aloin taas kaivata kirjaa, joka veisi mukaansa, pysyisi ajatuksissa. Tunne olikin mahtava, kun kesken kuntosaliharjoituksen tajusin, miksi Oden Mihailovin vasemmasta ohimosta pursuaa valtava sienimäinen pesäke.
Vuonna 1937 suomalainen Irga Malinen, valkokenraalin tytär pakenee porojen ikiaikaista reittiä pitkin Neuvostojen maahan. Syynä on aatteen palon lisäksi puna-akitaattori Suenhammas ja kohdussa heidän yhteinen lapsensa. Myös Suenhammas haluaa Irgan, mutta heti ilmenee, että enemmänkin tämän tuomat raja-alueiden kartat. Seuraa nopea pidätys ja pitkä tuomio. Vankikuljetuksessa Vorkutaan Irga tutustuu Elenaan.
”Näin ensimmäistä kertaa hyväntekijäni Elena Mihailovnan. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta olemuksen muhosmainen, lempeä käynti ja kirkas, rauhallisentukeva, kaltionvakaa katse tekivät vaikutuksen. Paksut pohkeet ja leveä, luottamusta herättävä poskipäistö. Ankaria olosuhteita uhmaava persevä taus verhottu pörheään lammasturkkiin.”
Marinmaalla, Lavran kylässä vuonna 2015 suomalainen Verna saapuu selvittämään isänsä professori Henrik Malisen kuolemaa. Isä oli tullut tutkimaan vainojen aikana kadonneiden kohtaloita. Lavra on puolueen, markkinoiden, jumalan ja nykyajan hylkäämä kyläpahanen. Verna asuu Elena ja Oden Mihailovin vieraana. Kaikki on rumaa, ja Elena suree kadonnutta Marinmaan kulttuuria ja nykyistä rappiota.
Stalinin vainot, Vorkutan leiri ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen syrjäseutujen selviytyminen luovat tarinalle armottoman kehyksen. Ketun tarina poukkoilee levottomana aikatasosta toiseen, houreiden, magian ja todellisuuden välillä. Yöperhonen kertoo salaisuuksista, vaikenemisesta, ihmisten raadollisuudesta.
”Missä kaukana sijaitsi oikea todellisuus, paikka jossa oikeus voittaisi ja ihmisellä oli oikeus ruumiiseen ja mieleen. Oliko sellaista enää olemassakaan? En saattanut ainakaan kurkottaa sinne asti katseellani. Tuolla kuuraiset vuoret, tuolla tinapintainen joki, kaikkialla muualla levittäytyi lumen ja jään hirmuvalta, joukkohautojen ristit, muurahaisina liikkuvat vangit.”
Ketun kieli on elävää ja kaunista hänen kuvaillessaan tuhatpäisiä porolaumoja ja yli taigan levittäytyviä suokukkia. Ja sitten hetkessä kieli muuttuu äärimmäisen raa’aksi, lause vie lukijan poliittisen naisvangin elämään Vorkutan leirihelvetissä, suorastaan kauhukirjallisuuteen. Niitä sanoja ei lueta ohimennen aamuratikassa: ”Jo lapsena ymmärsin, että sen häpeälaudan takia meistä ei koskaan tullut perijöitä mahtavan esi-isäni maille ja mannuille, meitä ei kutsuttu sukujuhliin eikä hautajaisiin. Minun isoäitini oli petturi, punikkihuora, joka loikkasi Neuvostoliittoon ja sitä myöten myös me kannoimme tuota rapaverta suonissamme.”
Kirjan kantavia teemoja on sukulaisheimojemme, myyttisen Volgan mutkan kansojen, historian ja kulttuurin kuvaaminen. Se on kiinnostavaa, joskin kirjan viimeisellä kolmanneksella koin tulleeni tältä erää riittävästi perehdytetyksi Marinkansan taikoihin, loitsuihin ja lauluihin.
”Oloni kävi huumaavansameaksi, enkä ole varma vieläkään, näinkö unta vai tapahtuiko kaikki tosiaan. Joka tapauksessa luulen ryystäneeni poronlihakeittoa, minkä jälkeen liemileukani valeltiin vedellä ja meidät ohjattiin sisään uhrilehtoon. Lehto oli suurten kivien reunustama aukio, jossa tunnistamattomat uhrieläinten kallot kalkkivat harmaakeloisia oksia vasten. Huurteista sammalta ja oranssipiippuisia sienilakkeja myrsösi kivien kosteista väliköistä. En tiennyt, olivatko kallot oravan, soopelin, näädän, lumikon vai poronsikiön. Sisään astui pelottava shamaani.”
Katja Ketun tarina kantaa, hänen luomansa ihmishahmot ovat kiinnostavia ja kieli monipuolisuudessaan erinomaista. Tuntuu pikkumaiselta ottaa kantaa näinkin peruspituisen kirjan mittaan, mutta 322 sivussa oli mielestäni liikaa. Loistavan alun jälkeen olisin itse tyytynyt lyhyempään Marinmaan ja Vorkutan kuvaukseen. Vaikkei juonen kuljettaminen tai kerronnan lennokkuus olekaan itseisarvo tai aina edes tärkein tavoite, tukehtui Yöperhosen tarinan ilmavuus symboliikan monikerroksisuuteen.
”Tämä maa on sellainen: unen ja valveen rajamailla.”
Pieni salaisuus: en kovin paljoa pitänyt Kätilöstä. On se kelpo kirja, mielelläni luin, mutta julkinen hehkutus nousi mittoihin, joihin kirjan ansiot eivät riitä. Tartuin kuitenkin Katja Ketun uutuuteen odottavin mielin, koska uskon hänen taitoihinsa kirjailijana, eikä Yöperhonen ainakaan vielä ole ollut kuluttavan paljoa julkisuudessa esillä.
Yöperhonen alkaa loistavasti, tahti on kiivas ja rytmitys erinomainen. Viime viikkoina olen lukenut keskinkertaisia tarinoita, ja vähitellen aloin taas kaivata kirjaa, joka veisi mukaansa, pysyisi ajatuksissa. Tunne olikin mahtava, kun kesken kuntosaliharjoituksen tajusin, miksi Oden Mihailovin vasemmasta ohimosta pursuaa valtava sienimäinen pesäke.
Vuonna 1937 suomalainen Irga Malinen, valkokenraalin tytär pakenee porojen ikiaikaista reittiä pitkin Neuvostojen maahan. Syynä on aatteen palon lisäksi puna-akitaattori Suenhammas ja kohdussa heidän yhteinen lapsensa. Myös Suenhammas haluaa Irgan, mutta heti ilmenee, että enemmänkin tämän tuomat raja-alueiden kartat. Seuraa nopea pidätys ja pitkä tuomio. Vankikuljetuksessa Vorkutaan Irga tutustuu Elenaan.
”Näin ensimmäistä kertaa hyväntekijäni Elena Mihailovnan. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta olemuksen muhosmainen, lempeä käynti ja kirkas, rauhallisentukeva, kaltionvakaa katse tekivät vaikutuksen. Paksut pohkeet ja leveä, luottamusta herättävä poskipäistö. Ankaria olosuhteita uhmaava persevä taus verhottu pörheään lammasturkkiin.”
Marinmaalla, Lavran kylässä vuonna 2015 suomalainen Verna saapuu selvittämään isänsä professori Henrik Malisen kuolemaa. Isä oli tullut tutkimaan vainojen aikana kadonneiden kohtaloita. Lavra on puolueen, markkinoiden, jumalan ja nykyajan hylkäämä kyläpahanen. Verna asuu Elena ja Oden Mihailovin vieraana. Kaikki on rumaa, ja Elena suree kadonnutta Marinmaan kulttuuria ja nykyistä rappiota.
Stalinin vainot, Vorkutan leiri ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen syrjäseutujen selviytyminen luovat tarinalle armottoman kehyksen. Ketun tarina poukkoilee levottomana aikatasosta toiseen, houreiden, magian ja todellisuuden välillä. Yöperhonen kertoo salaisuuksista, vaikenemisesta, ihmisten raadollisuudesta.
”Missä kaukana sijaitsi oikea todellisuus, paikka jossa oikeus voittaisi ja ihmisellä oli oikeus ruumiiseen ja mieleen. Oliko sellaista enää olemassakaan? En saattanut ainakaan kurkottaa sinne asti katseellani. Tuolla kuuraiset vuoret, tuolla tinapintainen joki, kaikkialla muualla levittäytyi lumen ja jään hirmuvalta, joukkohautojen ristit, muurahaisina liikkuvat vangit.”
Ketun kieli on elävää ja kaunista hänen kuvaillessaan tuhatpäisiä porolaumoja ja yli taigan levittäytyviä suokukkia. Ja sitten hetkessä kieli muuttuu äärimmäisen raa’aksi, lause vie lukijan poliittisen naisvangin elämään Vorkutan leirihelvetissä, suorastaan kauhukirjallisuuteen. Niitä sanoja ei lueta ohimennen aamuratikassa: ”Jo lapsena ymmärsin, että sen häpeälaudan takia meistä ei koskaan tullut perijöitä mahtavan esi-isäni maille ja mannuille, meitä ei kutsuttu sukujuhliin eikä hautajaisiin. Minun isoäitini oli petturi, punikkihuora, joka loikkasi Neuvostoliittoon ja sitä myöten myös me kannoimme tuota rapaverta suonissamme.”
Kirjan kantavia teemoja on sukulaisheimojemme, myyttisen Volgan mutkan kansojen, historian ja kulttuurin kuvaaminen. Se on kiinnostavaa, joskin kirjan viimeisellä kolmanneksella koin tulleeni tältä erää riittävästi perehdytetyksi Marinkansan taikoihin, loitsuihin ja lauluihin.
”Oloni kävi huumaavansameaksi, enkä ole varma vieläkään, näinkö unta vai tapahtuiko kaikki tosiaan. Joka tapauksessa luulen ryystäneeni poronlihakeittoa, minkä jälkeen liemileukani valeltiin vedellä ja meidät ohjattiin sisään uhrilehtoon. Lehto oli suurten kivien reunustama aukio, jossa tunnistamattomat uhrieläinten kallot kalkkivat harmaakeloisia oksia vasten. Huurteista sammalta ja oranssipiippuisia sienilakkeja myrsösi kivien kosteista väliköistä. En tiennyt, olivatko kallot oravan, soopelin, näädän, lumikon vai poronsikiön. Sisään astui pelottava shamaani.”
Katja Ketun tarina kantaa, hänen luomansa ihmishahmot ovat kiinnostavia ja kieli monipuolisuudessaan erinomaista. Tuntuu pikkumaiselta ottaa kantaa näinkin peruspituisen kirjan mittaan, mutta 322 sivussa oli mielestäni liikaa. Loistavan alun jälkeen olisin itse tyytynyt lyhyempään Marinmaan ja Vorkutan kuvaukseen. Vaikkei juonen kuljettaminen tai kerronnan lennokkuus olekaan itseisarvo tai aina edes tärkein tavoite, tukehtui Yöperhosen tarinan ilmavuus symboliikan monikerroksisuuteen.
”Tämä maa on sellainen: unen ja valveen rajamailla.”
Kätilö viehätti kielellään, monikielisyydelllään, verevyydellään, mutta aikajanan heittely vaikutti minusta konstailulta. Kiitos jutustasi, muuten en olisi tätä uutta ottanutkaan lukuohjelmaani.
VastaaPoistaMoi Esko, mukava kuulla. Kyllä Yöperhonen kannattaa lukea, vaikkei mulla ihan parhaiden kastiin pääsekään.
Poista