Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja (1980 Otava, 134 s).
Täysien pisteiden lukukokemus, koska ihan liian monen vuoden tauon jälkeen luin ääneen nuoremmalle tyttärelleni. Hän lähestyy kovaa vauhtia teini-ikää. Tyttäreni on suuri eläinten ja erityisesti koirien ystävä, ja varmasti osittain tästä syystä kirjaksi valikoitui Veikko Huovisen klassikko kolmen vuosikymmenen takaa.
Kuulijakunta ei ehkä ole ikävaiheensa myötä kaikkein aulein avaamaan syvimpiä tuntojaan yhteisestä lukukokemuksestamme. Sen verran sain kuitenkin nyhdettyä irti, että uskallan vetää johtopäätöksen: hieno kokemus molemmille.
Tyttäreni mielestä kirja oli kiva, sen päähenkilö Mertsi oli outo, kiltti, ystävällinen ja eläinrakas mies, koiran käyttäytymistä kuvattiin hyvin aidosti. Kirjaa kuunnellessa on tuntunut rauhoittavalta ja nukuttavalta, ja tarinan on pystynyt kuvittelemaan ja siihen keskittymään paremmin kuin itse lukiessa. Mertsin päänsäryt olivat kurjaa kuunneltavaa.
Ääneen lukijana on helppo olla samaa mieltä. Tarina tuntuu omassakin mielessä jotenkin elävämmältä kuin monissa itsekseni lukemissa kirjoissa. Lukemisen kokemuksessa oli alkukantaista leirinuotion tunnelmaa, kun kaksi ihmistä kokoontui yhteen kuuntelemaan samaa tarinaa. Minä luin monotoniseen tyyliini, ja tyttäreni kuunteli aivan hiljaisena, mutta silti kirjan liikuttavimmissa kohdissa tunnelma tiheni aivan selvästi. Sen tunsi.
Mertsi Vepsäläinen on orvoksi jäänyt sotainvalidi. Hän on saanut sodassa luodin päähänsä, ja pitkien sairaalajaksojen jälkeen pystyy hädin tuskin elättämään itsensä. Mertsi työskentelee tarinan aikana kirvesmiehen apuna ja tukkikämpällä sekatöissä. Hän tekee aina parhaansa, mutta enemmän miehestä saattaa olla riesaa kovilla työmailla. Mertsi Vepsäläisen vaivana ovat toistuvat kovat päänsärkykohtaukset ja muistinmenetykset.
Työkeikalla Kainuun sydänmailla oleva kirvesmies Ville Kuosmanen juttelee Mertsille aikansa kuluksi ja kertoo kotipuolessa olevasta Sakke-koirasta. Sen kynnen kannukset pitäisi jonkun leikata ennen kuin koira teloo itsensä. Mertsi ottaa tämän asiakseen ja saa Villeltä siunauksen lähteä kotitalolle tehtävää hoitamaan. Jo matkan aikana Mertsi kiintyy mielessään Sakkeen, kuvitteleepa ostavansa sen itselleen seuraksi. Eläimet ovat Mertsin mielestä parempia kuin ihmiset, jotka ampuivat sodassakin päähän.
Ihan kokonaan Huovisen kieli tai tarina eivät ole kestäneet aikaa. Elettiin kovia aikoja, sodanjälkeinen elämä oli niukkaa. Me olemme oppineet, että maata rakennettiin ja sotakorvaukset olivat kohtuuttomat. Luulen kuitenkin, ettei korven tukkikämpällä ajateltu ihan näin:
Muuta kyseenalaistettavaa minulla ei ole. Veikko Huovisen kieli on erinomaista, tarina etenee haikeana ja täsmälleen oikein rytmitettynä. Kainuun kylmien korpien kuvaus on niin lumoava, että tekee mieli vääntää keskuslämmityspatterin säätimestä ja vetää villasukat jalkaan. Vesiteiden jäädyttäminen keskellä yötä on työtä, Huovisen valitsemat sanat eläviä ja samalla aivan uusia rivitalovyöhykkeen ja konttoritöiden kasvatille. Tyttäreni mielestä työhommiakin jaksoi kuunnella, mutta mieluummin Saken tekemisiä.
Veikko Huovinen kertoo lämpimästi ihmisistä ja ajoista, jolloin kaikista pidettiin huolta. Annan lähes vahvimman suositukseni Koirankynnen leikkaajalle sekä ääneen lukemiselle. Kohta katsomme yhdessä Markku Pölösen samannimisen elokuvan.
Täysien pisteiden lukukokemus, koska ihan liian monen vuoden tauon jälkeen luin ääneen nuoremmalle tyttärelleni. Hän lähestyy kovaa vauhtia teini-ikää. Tyttäreni on suuri eläinten ja erityisesti koirien ystävä, ja varmasti osittain tästä syystä kirjaksi valikoitui Veikko Huovisen klassikko kolmen vuosikymmenen takaa.
Kuulijakunta ei ehkä ole ikävaiheensa myötä kaikkein aulein avaamaan syvimpiä tuntojaan yhteisestä lukukokemuksestamme. Sen verran sain kuitenkin nyhdettyä irti, että uskallan vetää johtopäätöksen: hieno kokemus molemmille.
Tyttäreni mielestä kirja oli kiva, sen päähenkilö Mertsi oli outo, kiltti, ystävällinen ja eläinrakas mies, koiran käyttäytymistä kuvattiin hyvin aidosti. Kirjaa kuunnellessa on tuntunut rauhoittavalta ja nukuttavalta, ja tarinan on pystynyt kuvittelemaan ja siihen keskittymään paremmin kuin itse lukiessa. Mertsin päänsäryt olivat kurjaa kuunneltavaa.
Ääneen lukijana on helppo olla samaa mieltä. Tarina tuntuu omassakin mielessä jotenkin elävämmältä kuin monissa itsekseni lukemissa kirjoissa. Lukemisen kokemuksessa oli alkukantaista leirinuotion tunnelmaa, kun kaksi ihmistä kokoontui yhteen kuuntelemaan samaa tarinaa. Minä luin monotoniseen tyyliini, ja tyttäreni kuunteli aivan hiljaisena, mutta silti kirjan liikuttavimmissa kohdissa tunnelma tiheni aivan selvästi. Sen tunsi.
Mertsi Vepsäläinen on orvoksi jäänyt sotainvalidi. Hän on saanut sodassa luodin päähänsä, ja pitkien sairaalajaksojen jälkeen pystyy hädin tuskin elättämään itsensä. Mertsi työskentelee tarinan aikana kirvesmiehen apuna ja tukkikämpällä sekatöissä. Hän tekee aina parhaansa, mutta enemmän miehestä saattaa olla riesaa kovilla työmailla. Mertsi Vepsäläisen vaivana ovat toistuvat kovat päänsärkykohtaukset ja muistinmenetykset.
Työkeikalla Kainuun sydänmailla oleva kirvesmies Ville Kuosmanen juttelee Mertsille aikansa kuluksi ja kertoo kotipuolessa olevasta Sakke-koirasta. Sen kynnen kannukset pitäisi jonkun leikata ennen kuin koira teloo itsensä. Mertsi ottaa tämän asiakseen ja saa Villeltä siunauksen lähteä kotitalolle tehtävää hoitamaan. Jo matkan aikana Mertsi kiintyy mielessään Sakkeen, kuvitteleepa ostavansa sen itselleen seuraksi. Eläimet ovat Mertsin mielestä parempia kuin ihmiset, jotka ampuivat sodassakin päähän.
Ihan kokonaan Huovisen kieli tai tarina eivät ole kestäneet aikaa. Elettiin kovia aikoja, sodanjälkeinen elämä oli niukkaa. Me olemme oppineet, että maata rakennettiin ja sotakorvaukset olivat kohtuuttomat. Luulen kuitenkin, ettei korven tukkikämpällä ajateltu ihan näin:
”Ja kilisevän kylmässä säässä, lumen ja huurteen joukossa työskenteli pieni Suomen kansa hammasta purren ja lihaksiaan jännitellen. Oli maksettava raskas korvaus siitä, että oltiin vielä hengissä ja että oli jouduttu mukaan suurten kansojen selkkauksiin. Saha sihisi ja kirves hakkasi, pokara iski ja raudoitettu reenjalas rääkyi, ja karvalakkien alla kuuraisten partojen takana eli haaveita ja päämääriä. Kunhan saadaan ne korvaukset maksetuksi, niin sen jälkeen kai saadaan itsekin jotain. Että tulisi aika, jolloin kaupasta saisi vapaasti kahvia ja makkaraa. Että tulisi aika, jolloin voisi ostaa vaatteita ja oikeita nahkakenkiä, oikeita kumisaappaita ja kunnon tupakkaa. Tulisipa vielä aika, jolloin termospullossa tuoksuisi vahva kahvi ja leivälle saisi nostaa kelpo voinokareen…”
Muuta kyseenalaistettavaa minulla ei ole. Veikko Huovisen kieli on erinomaista, tarina etenee haikeana ja täsmälleen oikein rytmitettynä. Kainuun kylmien korpien kuvaus on niin lumoava, että tekee mieli vääntää keskuslämmityspatterin säätimestä ja vetää villasukat jalkaan. Vesiteiden jäädyttäminen keskellä yötä on työtä, Huovisen valitsemat sanat eläviä ja samalla aivan uusia rivitalovyöhykkeen ja konttoritöiden kasvatille. Tyttäreni mielestä työhommiakin jaksoi kuunnella, mutta mieluummin Saken tekemisiä.
Veikko Huovinen kertoo lämpimästi ihmisistä ja ajoista, jolloin kaikista pidettiin huolta. Annan lähes vahvimman suositukseni Koirankynnen leikkaajalle sekä ääneen lukemiselle. Kohta katsomme yhdessä Markku Pölösen samannimisen elokuvan.
Kommentit
Lähetä kommentti