Jalkapallon Suomen mestaruudesta on pelattu vuodesta 1908. Sotavuodet ja muutama muu poikkeus pois lukien mestaruus on jaettu satakunta kertaa. Tänään päättyi vuoden 2015 kausi. HJK on perustettu 1907 ja se on juhlinut sarjan voittoa 27 kertaa. Siis keskimäärin noin joka neljäs vuosi. Historia alkaa olla jo pitkä, ja ajat muuttuneet, joten ehkä on hedelmällisempää tarkastella tuoreempia tilastoja.
Aloin käydä HJK:n peleissä 1980-luvun alkupuolella, joitain muistikuvia on 70-luvulta. Lasken kuitenkin, että kaudesta 1990 alkaen olen ollut Klubikatsomossa säännöllisesti. Näiden 26 kauden aikana mestaruutta on päästy juhlimaan 11 kertaa. Karkealla tilastoinnilla HJK voittaa siis kaksi mestaruutta viidessä vuodessa. Kun ennen tänään päättynyttä kautta mestaruuksia oli tullut peräti kuusi peräkkäin, Sonera stadionille oli ehtinyt kerääntyä iso joukko uusia kannattajia, joille pokaalitta jääminen oli kokonaan vieras kokemus. Se näkyi esimerkiksi sosiaalisen median kommenttikentissä.
Tietysti HJK:lta on lupa vaatia 2010-luvulla enemmän kuin monena muuna historian aikana. Klubi on hoitanut asiansa hyvin, ja ainakin pelaajamateriaalissa, markkinoinnissa, kansainvälisyydessä, olosuhteissa ja taloudessa ero muihin seuroihin on vain kasvanut. Siksi, huolimatta vähintäänkin kohtalaisista tuloksista, meillä on oikeus sanoa kautta 2015 pettymykseksi. Itsekin julistin Talin hallikauden jälkeen keväällä, että kyseessä saattaa olla jopa kaikkien aikojen Klubi, maajoukkuettakin parempi.
Alkukausi vapun tienoilta juhannuksen alle oli tuloksissa hyvä, vaikka mukaan mahtui surkeita pelejä. Peli oli hidasta ja sekavaa, käsijarru päällä mentiin. Suomen cupissa edettiin välieriin, ja sarjassa kerättiin kahdeksan voittoa, viisi tasapeliä ja yksi häviö. Näytti kuitenkin kuin rajusti uudistunut joukkue olisi lähinnä sinnitellyt kasvukivuissaan läpi hurjan otteluruuhkan. Se tiivistyi luokattoman huonoon esitykseen Lahden kisapuistossa kesäkuun alussa.
Pieni tauko, vihdoin löysempi ottelutahti, ja juhannuksen ympärillä hienot kaksi kotivoittoa SJK:sta ja Jarosta. Sitten yhtäkkiä Bana Lehkosuon sanoin minikriisi: Ilves-, Inter-, HIFK-, RoPS-matseista vain kaksi pistettä juuri europelien kynnyksellä. Niiden alku meni hyvin, ja lopulta saldo europeleistä ei lainkaan kalpene monien aikaisempien vuosien tuloksille: voitettiin kaksi peliä kuudesta, kotona ei hävitty.
Mutta tässä kohtaa tapahtui niskan lopullinen katkeaminen. 15 päivän katastrofijaksolla hävittiin traagisesti Astanalle 3-4, MIFK:lle 1-5 ja Krasnodarille 1-5. Siihen se lässähti, alkoi pelaajaliikenne sisään ja ulos, iski hurja loukkaantumissuma. Pelattiin viikkokausia ilman ensimmäistäkään voittoa ja se lienee historiankin valossa poikkeuksellista. Lokakuun loppukiri jätti kaudesta sentään miellyttävän jälkimaun. Seinäjoelle ja Rovaniemelle lähetän mielelläni onnittelut hyvästä työstä.
Parhaita asioita sarjakaudessa 2015 olivat nousijat HIFK, Ilves ja KTP. Rödan nouseminen toi Helsingin katukuvaan sykettä ja jalkapallokulttuuria tavalla, johon Honka ja sitä ennen monet muut HJK:n haastaneet eivät päässeet lähellekään. Pitkän tauon jälkeen pääsimme myös käymään todellisissa suomalaisissa fudispyhätöissä Tammelassa ja Arto Tolsa areenalla. Cupin myötä ohjelmaan sisältyi myös retki Valkeakoskelle.
Nyky-HJK:ssa en pidä, kuinka uusia pelaajia lappaa sisään pitkin kesää. He jäävät usein tuntemattomiksi ja persoonattomiksi. Mielestäni asiaan kuuluu, että omia pelaajia nostetaan talven aikana Klubi 04:sta ja muualta tulleisiin vahvistuksiin päästään tutustumaan jo harjoituskaudella. Nyt loppukesästä taisi pahimmillaan olla kaksi pelaajaa kentällä siitä aloituskokoonpanosta, jolla sarjaan keväällä lähdettiin.
Tie eurooppalaisen keskitason tuntumaan on pitkä ja kivinen, mutta sillä matkalla ollaan. Pitää tietysti pelata paremmin ja kasvattaa valmiimpia pelaajia. Myös fanipuolella pitää kypsyä: Jos haluamme Klubistamme koko kaupungin ylpeyden, pitää puritaanisimpienkin klubisydänten sietää, että siitä sitten myös tulee kaikkien yhteinen joukkue. Silloin kaikilla riippumatta fanaattisuuden tasosta on yhtäläinen oikeus kantaa seuran värejä ja kokea joukkue omakseen. Ei ole olemassa mitään aitoa tai oikeaa faniutta. Uudelle tasolle nousemiseksi tarvitaan kannattajien lisäksi rahaa, ja jos Barcelona tai Liverpool saadaan kerrankin kylään, niin ne otetaan vastaan ja peliä mennään katsomaan. Ja jos ei kaikesta sydämestä innostutakaan, niin ei nyt ainakaan boikotoida.
Kolme suurta klubilaista poistui HJK:sta. Kiitos Robin Lod, Rasmus Schuller ja ennen kaikkea kiitos Markus Heikkinen. Kannan ylpeänä Makon numeroa 6 ensi kesänäkin Klubipäädyssä. Sitä ennen kuitenkin helmikuussa Talin halliin. Muistiinpanovihko mukana, HJK:n kokoonpano vuosimallia 2016 paperille. Siitä se taas lähtee.
Aloin käydä HJK:n peleissä 1980-luvun alkupuolella, joitain muistikuvia on 70-luvulta. Lasken kuitenkin, että kaudesta 1990 alkaen olen ollut Klubikatsomossa säännöllisesti. Näiden 26 kauden aikana mestaruutta on päästy juhlimaan 11 kertaa. Karkealla tilastoinnilla HJK voittaa siis kaksi mestaruutta viidessä vuodessa. Kun ennen tänään päättynyttä kautta mestaruuksia oli tullut peräti kuusi peräkkäin, Sonera stadionille oli ehtinyt kerääntyä iso joukko uusia kannattajia, joille pokaalitta jääminen oli kokonaan vieras kokemus. Se näkyi esimerkiksi sosiaalisen median kommenttikentissä.
Tietysti HJK:lta on lupa vaatia 2010-luvulla enemmän kuin monena muuna historian aikana. Klubi on hoitanut asiansa hyvin, ja ainakin pelaajamateriaalissa, markkinoinnissa, kansainvälisyydessä, olosuhteissa ja taloudessa ero muihin seuroihin on vain kasvanut. Siksi, huolimatta vähintäänkin kohtalaisista tuloksista, meillä on oikeus sanoa kautta 2015 pettymykseksi. Itsekin julistin Talin hallikauden jälkeen keväällä, että kyseessä saattaa olla jopa kaikkien aikojen Klubi, maajoukkuettakin parempi.
Alkukausi vapun tienoilta juhannuksen alle oli tuloksissa hyvä, vaikka mukaan mahtui surkeita pelejä. Peli oli hidasta ja sekavaa, käsijarru päällä mentiin. Suomen cupissa edettiin välieriin, ja sarjassa kerättiin kahdeksan voittoa, viisi tasapeliä ja yksi häviö. Näytti kuitenkin kuin rajusti uudistunut joukkue olisi lähinnä sinnitellyt kasvukivuissaan läpi hurjan otteluruuhkan. Se tiivistyi luokattoman huonoon esitykseen Lahden kisapuistossa kesäkuun alussa.
Pieni tauko, vihdoin löysempi ottelutahti, ja juhannuksen ympärillä hienot kaksi kotivoittoa SJK:sta ja Jarosta. Sitten yhtäkkiä Bana Lehkosuon sanoin minikriisi: Ilves-, Inter-, HIFK-, RoPS-matseista vain kaksi pistettä juuri europelien kynnyksellä. Niiden alku meni hyvin, ja lopulta saldo europeleistä ei lainkaan kalpene monien aikaisempien vuosien tuloksille: voitettiin kaksi peliä kuudesta, kotona ei hävitty.
Mutta tässä kohtaa tapahtui niskan lopullinen katkeaminen. 15 päivän katastrofijaksolla hävittiin traagisesti Astanalle 3-4, MIFK:lle 1-5 ja Krasnodarille 1-5. Siihen se lässähti, alkoi pelaajaliikenne sisään ja ulos, iski hurja loukkaantumissuma. Pelattiin viikkokausia ilman ensimmäistäkään voittoa ja se lienee historiankin valossa poikkeuksellista. Lokakuun loppukiri jätti kaudesta sentään miellyttävän jälkimaun. Seinäjoelle ja Rovaniemelle lähetän mielelläni onnittelut hyvästä työstä.
Parhaita asioita sarjakaudessa 2015 olivat nousijat HIFK, Ilves ja KTP. Rödan nouseminen toi Helsingin katukuvaan sykettä ja jalkapallokulttuuria tavalla, johon Honka ja sitä ennen monet muut HJK:n haastaneet eivät päässeet lähellekään. Pitkän tauon jälkeen pääsimme myös käymään todellisissa suomalaisissa fudispyhätöissä Tammelassa ja Arto Tolsa areenalla. Cupin myötä ohjelmaan sisältyi myös retki Valkeakoskelle.
Nyky-HJK:ssa en pidä, kuinka uusia pelaajia lappaa sisään pitkin kesää. He jäävät usein tuntemattomiksi ja persoonattomiksi. Mielestäni asiaan kuuluu, että omia pelaajia nostetaan talven aikana Klubi 04:sta ja muualta tulleisiin vahvistuksiin päästään tutustumaan jo harjoituskaudella. Nyt loppukesästä taisi pahimmillaan olla kaksi pelaajaa kentällä siitä aloituskokoonpanosta, jolla sarjaan keväällä lähdettiin.
Tie eurooppalaisen keskitason tuntumaan on pitkä ja kivinen, mutta sillä matkalla ollaan. Pitää tietysti pelata paremmin ja kasvattaa valmiimpia pelaajia. Myös fanipuolella pitää kypsyä: Jos haluamme Klubistamme koko kaupungin ylpeyden, pitää puritaanisimpienkin klubisydänten sietää, että siitä sitten myös tulee kaikkien yhteinen joukkue. Silloin kaikilla riippumatta fanaattisuuden tasosta on yhtäläinen oikeus kantaa seuran värejä ja kokea joukkue omakseen. Ei ole olemassa mitään aitoa tai oikeaa faniutta. Uudelle tasolle nousemiseksi tarvitaan kannattajien lisäksi rahaa, ja jos Barcelona tai Liverpool saadaan kerrankin kylään, niin ne otetaan vastaan ja peliä mennään katsomaan. Ja jos ei kaikesta sydämestä innostutakaan, niin ei nyt ainakaan boikotoida.
Kolme suurta klubilaista poistui HJK:sta. Kiitos Robin Lod, Rasmus Schuller ja ennen kaikkea kiitos Markus Heikkinen. Kannan ylpeänä Makon numeroa 6 ensi kesänäkin Klubipäädyssä. Sitä ennen kuitenkin helmikuussa Talin halliin. Muistiinpanovihko mukana, HJK:n kokoonpano vuosimallia 2016 paperille. Siitä se taas lähtee.
Kommentit
Lähetä kommentti