Suositukseksi nousee
Kari Hotakainen: Henkireikä (2015 Siltala, 200
s). Kari Hotakaisen tuotanto on ollut aina läsnä. Nyt on taas oikein hyvän kirjan vuoro. Se kertoo
epätoivosta, yksinäisyydestä ja rikoksesta. Kuin vanhat liekit roihahtaisivat uudestaan
Hotakainen kuvatessa, kuinka me kaikki voisimme syyllistyä tappoon, ei murhaan.
Lukukokemuksina säilyvät
Riikka Ala-Harja: Kevyt liha
(2015 Like, 216 s). Suoraviivainen ja kursailematon tarina teatterista, eroperheistä,
yksinäisyydestä, ruumiin ja mielen kontrollista. Ala-Harjasta on tullut vuosien
saatossa eräänlainen luottokirjailijani; taso säilyy vakaana, ja ehkä jonakin
päivänä tulee nappisuoritus.
NoViolet Bulawayo: Me
tarvitaan uudet nimet (2013 Gummerus, 288 s). Lapsen ja nuoren tarkastelukulmasta
kirjoitettu siirtolais- ja kasvuromaani Zimbabwen slummeista Amerikan
collegeihin. Kun kieli on erinomaista, asetelma taitava, henkilöt hyvin kuvattu,
niin miten ihmeessä lopputuloksena on vain keskitason kirja?
Unohduksiin painuvat
Roope Lipasti: Linnan
juhlat (2015 Atena, 283 s). Mainioiden, arkisten, tarkkanäköisten, erittäin hauskojen
Rajanaapurin ja Perunkirjoituksen jälkeen Linnan juhlat tuntui valjulta.
Asetelma oli mielestäni liian keinotekoinen.
Pärttyli Rinne: Viimeinen
sana (2014 Noxboox, 213 s). Traaginen tarina, joka yrittää filosofiaa ja
kasvukertomusta yhdistämällä selittää kouluampumiseen johtavia tapahtumia.
Yrittää ehkä liikaa, eikä siksi oikein avautunut minulle.
Kommentit
Lähetä kommentti