Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr

Kaikki se valo jota emme näe

(2014 WSOY, 543 s, suomennos Hanna Tarkka)

Kohuttu, palkittu, luettu, blogattu, myyty, pitkä varausjono, elokuva tulossa. Tästä kaikesta minulle syntyy ristiriitaisia odotuksia. Uutta kirjaa aloittaessani toivoisin säästyväni tällaisilta ennakkoasetelmilta.

Anthony Doerrin menestyskirja alkaa Normandian rannikolta vuoden 1944 elokuusta. Kolmas valtakunta on luhistumassa, Saint-Malon rannikkokaupunkia pommitetaan, ja liittoutuneet etenevät kaikilla rintamilla. Vaikka melko nopeasti siirrytään ajassa taaksepäin, lukijalle paljastetaan heti päähenkilöt ja kaari: kohta aletaan kehittää tarinaa kohti näitä sodan loppukuukausia ja 18-vuotiaan saksalaisen Werner Pfennigin ja 16-vuotiaan ranskalaisen Marie-Laure LeBlancin kohtaamista.

Kymmenen vuotta aikaisemmin Werner ja Marie-Laure ovat pieniä lapsia eivätkä tiedä toisistaan mitään. Sodan syttyessä Hitler-Jugendissa on huomattu Wernerin poikkeuksellinen radiotekninen lahjakkuus, Marie-Laure on sokeutunut ja paennut saksalaisten miehittämästä Pariisista isänsä kanssa.

Doerrin kerronnallinen ratkaisu on varsin sujuva. Hän otsikoi isosti ja selkeästi, missä vuodessa ja kuukaudessa mennään. Lisäksi hän vaihtaa kerronnan kohdetta nopeasti jopa kahden sivun välein, jolloin lukija on lähes reaaliaikaisesti selvillä Wernerin, Marie-Lauren ja muutaman sivuhenkilön tilanteista. En malta jättää mainitsematta, että harvahkon taiton ja lyhyiden kappaleiden myötä kirjassa on useita sivuja, joissa on vain jokunen rivi tekstiä. Todellinen sivumäärä on siis paljon numeroituja pienempi.

Teksti osoittelee mielestäni liikaa. Se on ladattu täyteen merkityksiä, symboliikkaa, legendoja, satua, dramaattisen kohtalokkaita loppusanoja. Itse tarina tuntuu tukehtuvan tämän kuorrutuksen alle.

Ajatelkaa kekälettä, joka hehkuu perheenne kodin kamiinassa. Näettekö sen, lapset? Tuo hiilenkappale oli joskus muinoin vihreä kasvi, saniainen tai ruoko, joka eli miljoona vuotta sitten, tai ehkä kaksi miljoonaa, tai ehkä sata miljoonaa vuotta sitten. Pystyttekö kuvittelemaan sata miljoonaa vuotta? Joka kesä koko kasvin elinajan sen lehdet ottivat vastaan kaiken mahdollisen valon ja muunsivat auringon energian omakseen. Kaarnaksi, oksiksi, varsiksi. Sillä kasvit syövät valoa melko lailla samaan tapaan kuin me syömme ruokaa. Mutta sitten kasvi kuoli ja kaatui, kaatui todennäköisesti veteen ja mätäni turpeeksi, ja turve poimuttui maan sisään vuosiksi ja vuosiksi – aikakausiksi, joina kuukausia tai vuosikymmen tai jopa koko ihmiselämä oli vain yksi henkäys, yksi sormien napsautus. Ja lopulta turve kuivui ja muuttui kiven kaltaiseksi, joku kaivoi sen ylös, ja hiilimies toi sen teidän taloonne, ja ehkä juuri sinä kannoit sen kamiinaan, ja nyt tuo auringonvalo – sata miljoonaa vuotta vanha auringonvalo – lämmittää teidän kotianne tänä iltana.

Parhaimmillaan Doerr pysähtyy ja syventää henkilöidensä motiiveja ja ajattelua. Kirjassa on aivan erinomaisia osioita, joissa Doerr onnistuneesti kuvaa lapsia, nuoria, aikuisia ja yhteisöjä tilanteissa, joissa nämä eivät mahda mitään ylivoimaiselle väkivalta- ja propagandakoneistolle. Katson kirjan ansioksi lisäksi harvinaisemman näkökulman avaamisen II maailmansodan tapahtumiin, holokaustiin, propagandaan, miehitysvaltaan, vastarintaliikkeeseen.

Marie-Lauren sokeutuminen ja maailman avautuminen jopa entistä kirkkaampana muiden aistien välityksellä on kirjan hienoin kokonaisuus. Lukijalle ei liikaa paljasteta, miltä tytön maailma näyttää, koska tämä ei sitä itsekään näe. Tarinan muut henkilöt säilyttävät näkökykynsä, mutta sokeutuvat omilla tavoillaan.

Takakannessa kirjaa kuvaillaan mystisellä termillä ”lukuromaani”. Mielestäni lukuromaani ei sisällä mieleenpainuvaa kieltä tai ajatuksia herättäviä lauseita. Sellaisia, jotka lukiessa yrittäisi painaa mieleensä tai kirjoittaa muistiin. Se sisältää etenevää proosaa, kiinnostavaa juonta ja sujuvaa tekstiä, jota lukee mielellään ja vaivatta. Mutta sen ajatukset, kielikuvat tai lauseet eivät houkuta pysähtymään tai palaamaan takaisin. Lukuromaanin teemoilla ei ole syvyyttä, ei merkityksiä, lauseilla ei ole tasoja; motiivit ja tunteet kerrotaan, niitä ei tarvitse itse löytää eikä tulkita. Mielestäni Kaikki se valo jota emme näe täyttää nämä tunnusmerkit. Omaan makuuni se on liian seikkailullinen tarina.

Mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän ajatuksiini tulivat yhden pirun timantin takia kirjan tuleva elokuvaversio. Se ei ole hyvä merkki.