Suosituksiksi nousevat
Väinö Linna: Täällä
Pohjantähden alla 1-3 (1959, 1960 ja 1962 WSOY, 1046 s). Pitkään hyllyssä ollut projekti,
mutta hyvää kannatti odottaa. Nousi ainakin toistaiseksi vuoden parhaimpien
kirjojen listalle, ja haluan kirjoittaa jossain yhteydessä tästä lisää. Katsoin myös
uudelleen Tarja Halosen kiinnostavia ajatuksia kirjasta.
Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat (1981 Gummerus, 207 s). Sain tähän innoituksen Maarit Tyrkön mainiosta Tyttö ja nauhuri –kirjasta. Suosituksen edellytyksenä on kiinnostus 35 vuoden takaisiin poliittisiin toimijoihin, mutta teos luo myös mielenkiintoisen ajankuvan.
Lukukokemuksina säilyvät
Anthony Doerr: Kaikki se
valo jota emme näe (2014, 543 s). Lukuromaani. Kirjoitan tästä oman tekstin
elokuussa.
Aki Ollikainen: Musta satu
(2015 Siltala, 156 s). Lukuisista suosituksista ja kehuista huolimatta Ollikainen ei
toisellakaan romaanillaan nouse suosikkieni joukkoon. Synkkä tarina, tiukkaa
tekstiä.
Unohduksiin painuvat
Paolo Giordano:
Alkulukujen yksinäisyys (2010 WSOY, 327 s). Nuoren ja palkitun italialaiskirjailijan
paljon luetussa teoksessa oli eväitä koskettavaan kasvu- ja rakkaustarinaan,
mutta minulle tämä jäi ontoksi kokemukseksi.
Dennis Lehane: Likaista
rahaa (2014 Tammi, 204 s). Vanha suosikkidekkaristini, mies Menneisyyden otteen ja Suljetun
saaren takana, on viime vuosina pudonnut aika tavanomaiselle tasolle ja tylsiin
aiheisiin.
David Millar: Racing
through the dark (2012 Touchstone, 346 s). Lukuhistoriassani on jo aika pino pyöräily-,
Tour de France - ja dopingaiheisia kirjoja. Tämä ei nouse niistä esiin, ja
viimeksi mainittu aihealuekin alkaa olla koluttu.
Raimo Pesonen: Automies (2014 Siltala,
147 s). Lupaava asetelma, jossa mies ajaa pakulla pitkin Suomea arkea havainnoiden
ja elämää miettien ei lopulta kuitenkaan johtanut unohtumattomaan lukukokemukseen.
Kommentit
Lähetä kommentti